“Kuten teiniyhtyeet usein, aluksi myös Iceage osasi ilmaista itseään lähinnä huutamalla ja hakkaamalla. Nyt heillä on käytössään muitakin keinoja.”
Neljän vuoden julkaisutauko on tehnyt hyvää Iceagelle. Beyondless tuntuu sellaisen bändin levyltä, joka on juuri nousemassa uransa huipulle.
Richard Hellin mukaan tanskalaisen Iceagen hardcore on paljon paremmin soitettua, miksattua ja äänitettyä kuin useimpien muiden.
Iggy Popin mukaan Iceage on ainoa nykyinen punkbändi, joka kuulostaa todella vaaralliselta.
Luulen heidän tietävän jotain tämmöisistä asioista.
Kahdella ensimmäisellä albumilla (New Brigade, 2011, ja You’re Nothing, 2013) Iceage puristi teiniangstin itsestään kuin ylikypsän finnin. Silloin yhtyeen musiikin olennaisina juurina toimivat postpunk ja hardcore.
Kolhon mekkalan vilpittömyyttä oli mahdoton kyseenalaistaa. Toisaalta kyseisiä levyjä ei juurikaan tehnyt mieli kuunnella, vaikka ne herättivät hämmästyksen sekaista kunnioitusta ja olivat sopivan lyhyitä. Kaipasin keski-ikäni ääniraidaksi jotain muuta.
Kolmannella albumilla (Plowing Into the Field of Love, 2014) Iceage muuttui. Se hortoili sivukaduille, mahdollisesti Birthday Partyn sekakäyttörockin ja varhaisen Sonic Youthin kutsumana. Pidin levystä aluksi, mutta unohdin sen pian. En vieläkään saanut pitävää otetta Iceagesta.
Plowing Into the Field of Loven ilmestymisestä on pian neljä vuotta. Pitkä tauko ei tietenkään takaa mitään, päinvastoin. Sinä aikana on helppo hukata itsensä.
Onneksi Iceagen musiikissa on paras tallella. Beyondless kuulostaa levyltä, jonka tekijät ovat tosissaan ja omistautuneita. Se kuulostaa sellaisen bändin levyltä, joka on juuri nousemassa uransa huipulle.
Kuten teiniyhtyeet usein, aluksi myös Iceage osasi ilmaista itseään lähinnä huutamalla ja hakkaamalla. Nyt heillä on käytössään muitakin keinoja.
Emotionaalisesti Beyondlessissa on kyse pitkälti samasta asiasta kuin aiemminkin – tekijöiden omasta olemisesta ja ahdistuksesta tämän kaiken keskellä. Laulaja Elias Bender Rønnenfeltin tekstit ovat välillä suoria, välillä vaikeaselkoisten kirjallisten viittausten verkkoja. Levyn nimen Rønnenfelt löysi Samuel Beckettin proosatekstistä.
Beyondless-levyn ensimmäisen kappaleen kertosäkeessä Elias Bender Rønnenfelt messuaa: ”We can’t stop killing / And we’ll never stop killing / And we shouldn’t stop killing / Hurrah!” Oikeastaan albumi alkaa vasta Hurrah’n kiivaan ja puhdistavan kaaoksen jälkeen.
Beyondlessin kappaleet muistuttavat toisiaan, mutta ovat riittävän erilaisia. Pain Killerissä, jonka Rønnenfelt laulaa tyttöystävänsä Sky Ferreiran kanssa, on sellainen imu, mihin Primal Scream ei ole yltänyt viimeisen 15 vuoden aikana kuin vahingossa. Siitä – ja parista muustakin biisistä – tulee mieleen jopa The Rolling Stones kuumimmillaan ja turmiollisimmillaan. Torvet tööttäävät yksinkertaista soulriffiä ja kitaristi Johan Surrballe Wieth lirauttelee väliin omiaan.
Under the Sun on herttaista hippihuuruilua, vetelehtivää psykedeliaa ja vähän myös vittumaista dronea. Raskaasti eteenpäin lampsiva Catch It katkaistaan puolen minuutin noise-osuudella. Showtime alkaa likaisena yökerhojatsina ja hoippuu loppuunsa kännisenä kabareena.
Toisin kuin vielä Plowing Into the Field of Lovella, nyt kaikki on tiukasti hanskassa. Levy jopa kuulostaa mahtavan hyvältä. Sen ruokkoamaton, vuotava soundi ei hukkaa pisaraakaan Iceagen elinvoimasta.
Kaikkiaan Iceage operoi ihanan irrallaan kaikesta moderniin musiikkiteollisuuteen liittyvästä sonnasta. Yhtye on samaan aikaan sekä sisäsyntyisen vieraantunut että tarkoituksellisen ulkopuolinen. Rønnenfelt, Wieth, basisti Jakob Tvilling Pless ja rumpali Dan Kjær Nielsen eivät halua miellyttää, vaan ilmaista itseään.
Nuorten miesten kiima ja epätoivo ovat yhtä aitoja asioita riippumatta siitä, kumpuavatko ne romahtamaisillaan olevasta Lontoon lähiöstä vai pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskiluokasta.
Beyondless on sinua varten, jos pidät dramaattisesta rockista, jossa on enemmän pureskeltavaa kuin keitetyssä porkkanassa.
95 Iceagen neljännen albumin vaikutepaletti on lavea, mutta tiukasti hanskassa. Yhtye kuulostaa yhä epätoivoiselta, mutta osaa ilmaista tunteensa hankaamatta niitä kuulijan naamaan. Beyondless on maailman parasta rockia juuri nyt – missä hyvänsä kategoriassa.
