Portlandilaisviisikon neljäs albumi laajentaa monokromaattista palettia haalistuneen technicolourin suuntaan.
Al James on pullaposki. Mies, jonka yllä toppaliivit näyttävät naurettavilta.
Jokaisesta pressikuvasta näkee, että kaksoisleukaa pidetään tarkasti piilossa ja julkisuuskuvaa tarkkaillaan lähes neuroottisesti. Imetään poskia sisään.
Koskaan ei ole vaivattomalta näyttäminen ole ollut näin vaivalloista.
Mutta sellaista Al Jamesin elämä on ja on aina ollut. Koulussakin James varmaan keskittyi keräilemään sarjakuvia ja pysymään pois tieltä, mitä nyt välillä sai turpiinsa, kun ei jaksanut juosta kiusaajiaan pakoon.
Sen kuulee Doloreanin musiikista. Yhtäältä jo yhtyeen nimi viittaa Robert Zemeckisin Paluu tulevaisuuteen -elokuvatrilogiassa ikonin asemaan nostettuun Delorean-autoon, mutta korvaa sen alkuosan espanjankielisellä sanalla dolor, tuska.
Ollaan omissa oloissaan viihtyvän pullapojan maailmassa, paikassa jossa yksinäinen toppaliiveihin pukeutuva nössö pääsee pakenemaan umpitylsää elämäänsä ja typeriä kiusaajiaan jonkun hurjan sattuman kautta.
Al Jamesin tapauksessa se ei ollut hullu keksijä vaan Neil Young. Harvest (1972) on selvästi ollut Jamesille tärkeä levy, sillä sen raukea maailma kuuluu kaikessa hänen tekemässä musiikissaan.
Selvimmin se nousi pintaan Doloreanin toisella levyllä Violence in the Snowy Fields (2004), jonka nimiraidalla voisi äkkikuulemalta soittaa Stray Gators, Youngin Harvest-aikainen bändi.
Mutta on pullapojassa särmääkin. Palataan sanaan dolor. Se kasvaa siitä, kun katsoo muiden tanssittavan niitä tyttöjä, joihin itse on ihastunut; siitä, kun tullaan valituksi liikuntatunnilla joukkueeseen viimeisenä.
Ennen pitkää alkaa jättäytyä viimeiseksi jonossa, vaihtaa sille puolelle katua, jolla ei kävele muita ihmisiä. Harvest vaihtuu On the Beachiin.
Tyttöystäviä tulee ja menee, ja vaikka suhteet lähes säännöstään kestävät pitkään, niin ne myös loppuvat, sillä kun on oppinut laittamaan itsensä viimeiseksi ja syrjään, sen tekee huomaamattaan myös omassa elämässään. On the Beach vaihtuu Tonight’s the Nightiin.
Sieltä se alkaa kasvaa, viha ja pettymys. Hyvinkäyttäytyvän pullapojan pehmeällä äänellä James alkaa laulaa niinkin sopimattomia sanoja kuin: ”I believe in second chances / for everyone except you” ja ”so I went to see her like a thief in the night / gave her my death and stole from her life / and it killed me each time that I saw her man / a friend of mine, if you could call me a friend”.
Tuska muuntuu tuhoksi.
Kriitikko Greil Marcus kirjoitti osuvasti Harry Smithin Anthology of Folk Music vol. IV:n (2000) kansiteksteissä, miten 1930–1950-luvuilla vaikuttaneen bluegrass-duo Blue Sky Boysin Earl ja Bill Bolickin versio klassisesta murhaballadista Banks of the Ohio (1938) ei ollut kauhistuttava johtuen sen aihepiiristä vaan siitä, ettei laulajien äänessä ollut tunnetta, ei minkäänlaista kuohuntaa.
Marcus kutsuu Bolickin veljesten kauniisti ja pehmeästi sointuvia ääniä sadistisiksi. Heidän äänensä ei ole rajaseutujen kiertolaisen tai työmiehen vaan pikemminkin virkamiehen ääni.
”Näet edessäsi rauhallisen, hiljaisen ja rehellisen ihmisen, luotettavan työntekijän, joka ei koskaan ole minuuttiakaan myöhässä tai lähde minuuttiakaan etuajassa. Hänen elämäänsä ohjaavat odotukset yhtä säntillisesti kuin kotikaupungin suorat kadut, ja yhtäkkiä, kun noita odotuksia ei täytetäkään, maailmasta katoaa järjestys, ja niin laulussa hiljaa ja rauhallisesti puhuva mies lähtee tekemään siitä lopun, muuttamatta edes äänenpainoaan”, Marcus kirjoittaa.
Al Jamesin äänessä on samaa kylmäävää lempeyttä. Siksi ei olekaan yllättävää, että Doloreanin debyytillä Not Exotic (2003) James seuraa Bolickeja joen rantaan:
”I had a true love from Hannibal / where the Mississippi turns flat and wide / we’d lay out on the sandbars and fall asleep / to the barges and the fireflies / and I killed my true love from Hannibal / she was nineteen and I was twenty-two”.
Toinen levy onkin jo nimeltään Violence in the Snowy Fields, ja sen kappaleiden nimet (To Destruction, Dying in Time, The Righteous Shall Destroy the Precious) kertovat omaa karua kertomaansa.
Yhtyeen kolmannella levyllä You Can’t Win (2007) horros on vallannut mielen jo lähes täysin, saattanut sen miltei katatoniseen tilaan. Albumin nimikappaleella James toistelee noita kolmea sanaa kautta koko kappaleen, kuin mantraa, kuin kirousta.
Heather Remind Me How This Ends on levyn valoisimpia raitoja. Edellislevyn My Grey Lifen tilalle on tullut My Still Life.
Noiden kahden levyn välillä taukoa oli kolme vuotta. Uutukainen The Unfazed tulee neljän vuoden tauon jälkeen ja se on yllättäen kuin aamunkoitto kylmän yön jälkeen. Lieneekö syynä sitten levy-yhtiön vaihtaminen vai oikea lääkitys, mutta lopputulos on lämpöisempi, värikkäämpi ja rikkaampi.
Ei Jamesilla toki hyvin mene (“See the trouble is, I’ve been on both sides / been a jealous husband and with other’s wives”), mutta mies osaa jo katsoa peiliin kavahtamatta peilikuvaansa.
”I’m not such a bad guy, after all / I’m just a little thinskinned”, James laulaa avausraidalla waterboysmäisen elegisesti soivan viulun tukemana. Viulun ohella Jamesin ympärille kerääntyvät piano, urut ja taustalaulu, joka Doloreanin maailmassa on lähes technicolour-musikaalia verrattuna aiempaan kaksiväriseen slocoreen.
Heti perään tuleva levyn tärkein kappale Country Clutter on ensisilmäyksellä katkeransuloinen eroballadi. Akustisen kitaran, pianon ja Mara Lee Millerin äänen varassa alkava kappale alkaa tutun passiivisaggressiivisena, mutta potkaisee itsensä käyntiin minuutin kohdalla, kun rummut astuvat mukaan juuri oikealla hetkellä ja James laulaa sametinpehmeän kuoron säestämänä:
”But it stops, tonight / but these wounds have yet to heal / to call out into the dark and get no reply / that’s something you should hear / I have moved out, packed up my shit / if you find anything I left behind, well you can have it / let it clutter up your life / like you cluttered up mine”
Erossa jää taakse aina toinen ihminen, mutta myös jotain itsestään – siitä mitä on tuossa aikaisemmassa elämässään ollut. Ero entisen ja nykyisen välillä, eräänlainen nahan luonti.
Nimikappaleella ero entiseen on ilmiselvä. Se puhkeaa kukkaan kappaleen lopun litaniassa:
“Unfazed by pain, unfazed by love / unfazed by rain that won’t let up / unfazed by debts that I’ll never pay / unfazed by blonde hair turning gray / unfazed by dreams we left behind / unfazed by jokes with no punchline / unfazed by death she’s my blushing bride / unfazed by living until I die”
76 Al James on sankari, selviytyjä.
Rakastakaa häntä varauksetta.
Al James toppaliiveissään esittämässä The Unfazed -levyn nimikappaletta syyskuussa 2010.