Entä jos 1960-lukua ei olisi koskaan ollutkaan? Ja suuri osa 1970-luvustakin olisi kadonnut aikapoimuihin?
Jos joku osaa kuvitella maailman ilman The Beatlesiä ja Jake Nymanin viiksiä, niin se joku on Alex Zhang Hungtai, taiwanilaissyntyinen kanadalaisartisti, joka tottelee nimeä Dirty Beaches.
Hungtai, 30, vie kuulijan todellisuuteen, jossa rockmusiikki on siirtynyt syntymänsä jälkeen suoraan postpunkin kultakaudelle. Todellisuuteen, jossa rockmusiikki on kehittynyt yhdessä yössä Charlie Feathersistä ja Gene Vincentistä Cabaret Voltaireksi ja Suicideksi.
Levyn kappaleet noudattavat yksinkertaista reseptiä: on muutaman sekunnin mittainen luuppi, jonka päälle Zhungtai roimii kitaraansa ja ölisee parhaaseen psykobilly-tyyliin.
Avauskappale Speedway King soi kolkkoon teollisuushallikaikuun upotettua, junnaavaa ja kitukasvuista rockbillyä, johon Hungtai maanittele eloa Alan Vega -imitaatiollaan ja kirskuvilla kitaransivalluksillaan. Horses jatkaa samoilla, Dälekin industrialhiphopista muistuttavilla linjoilla, tosin astetta kuulijaystävällisemmin.
Sweet 17 on albumin ”helpoin” kappale ja tuo mieleen The Raveonettesin varhaisvuodet. Badlandsia voikin pitää tanskalaisyhtyeen Whip It On -esikois-EP:n rujona, avantgardeen taipuvaisena pikkuserkkuna.
A Hundred Highwaysin ja True Bluen myötä Badlands saa uuden suunnan: nahkatakkin verhoutuneen prätkäkundin paikan ottaa Richie Valensin ja Rick Nelsonin kaltainen 1950-luvun unelmavävy. Autostereoissa Santo & Johnnyn Sleep Walk – ja hetken aikaa kaikki on hyvin.
Kunnes matka päättyy Black Nyloniin ja Hoteliin; kahteen elämälle vieraaseen instrumentaaliin, joihin verrattuna Portisheadin Third on silkkaa supergrassia. Play-nappulaa on pakko painaa uudestaan.
81 Badlands on albumi, joka voi kuulostaa työläältä, jopa luotaantyöntävältä. Kuuntelu kuuntelulta sen sulkeutunut, klaustrofobinen ja epäinhimillinen luonne alkaa kuitenkin viehättää. Rohkeus palkitaan.