Alexander: Alexander
Community
71 Elektropunkyhtye Ima Robotin ja indiefolk-kollektiivi Edward Sharpe & the Magnetic Zerosin laulajan Alexander Ebertin sooloesikoinen on leikkisä kokoelma viiden viime vuosikymmenen parasta popmusiikkia. Ilmavasti tuotetulla ja sävellyksiltään luontevan iloisella albumilla lainaillaan milloin folkia, milloin ranskalaista chansonia, mylvitään milloin vereslihaisia soulballadeja, milloin haudanvakavia johnnycashismeja. Omaleimaisillaan Ebert (joka varmasti kokee Devendra Banhartin sukulaissielukseen) on gainsbourgmaisesti keinahtelevassa Truthissa. (Antti Lähde)
Alexander – Truth
Blancmange: Blanc Burn
Proper
76 Aika kulkee sykleissä: kun pysähdyt riittävän pitkäksi aikaa, ne, jotka kulkivat edelläsi, ilmestyvät selkäsi taakse. Jos Blancmangesta voi mitään päätellä, kestää yksi sykli neljännesvuosisadan. Brittiläinen konepopin kulttinimi julkaisi kolmannen levynsä vuonna 1985 ja on nyt julkaistulla neljännellä albumillaan ehtinyt vuoteen 1988. Blanc Burnin pulputtavat ja surisevat soundit ja elektroniset tuutulaulut ovat kuin priimakauden Orbitalia tai Underworldia. Melodioiltaan ja rakenteiltaan yhtyeen kappaleet ovat kuitenkin puhdasta, joskin ilahduttavan viistoa popmusiikkia. Blanc Burnin yllä leijuukin Sparksin, Momusin ja Luke Hainesin kaltaisten eksentrikkojen pistävä katku. (Antti Lähde)
Blancmange – Drive Me
bob hund: Det överexponerade gömstället
60Det överexponerade gömstället on bob hundin toinen levy pitkän hiljaiselon jälkeen. Valitettavasti se on edeltäjänsä tavoin epätasainen julkaisu, jolla yhtye hylkää sähäkät ja hurmaavasti kitaroidut rallinsa. Kosketinvoittoinen äänimaailma on kepeänäkin kolkk,o ja monotoniset bassolinjat kuljettavat lähelle krautrockia. Muutamat täsmäiskut, kuten avausraita bob hund 2020 sekä uudella aallolla ratsastava Stumfilm, osoittavat nykyisenkin ilmaisun pukevan skoonelaisten absurdismia. Niiden kylkiäisinä on kuitenkin monta hankalasti sulavaa äänikollaasia, jotka kavaltavat yhtyeen uudistumishalun perustuvan avarakatseisuuden ohella kärsimättömyyteen. Levyn kansi kiteyttää sisällön. Valkoisen kotelon päälle liimatussa Post-it-lapussa graafikko pahoittelee ideoiden puutetta. Sopivassa mielentilassa toteutus tuntuu rohkealta, nerokkaaltakin, mutta vähintään yhtä usein ratkaisun tajuaa jo alkujaan väljähtyneeksi. (Hannu Linkola)
bob hund – Stumfilm (Helsingin Tavastialla 28.3.2011)
Malachai: Return to the Ugly Side
Domino
73 Oletko koskaan miettinyt, miltä Massive Attack mahtaisi kuulostaa, jos Mark Lanegan ja The Roots -rumpali ?uestlove olisivat liittyneet kollektiiviin 1990-luvun alkupuolella? Bristolista – mistäpä muualtakaan – peräisin oleva Malachai-duo antaa kysymykseen vastauksen. Monster ryskyy uhkaavasti kuin Mezzaninen tai U.N.K.L.E:n Psyence Fictionin millenniaaliset painajaiset reilun kymmenen vuoden takaa. Vielä parempi on likaisen funky singlekappale Let ’Em Fall. Malachai hallitsee hommansa, vaikkei soulin ja kevytpsykedelian parissa seikkaillessaan harha-askeleilta vältykään. (Antti Lähde)
Malachai – Let ’Em Fall
Doug Paisley: Constant Companion
No Quarter
95 Kanadalaisen ruutupaita & parta -folkkarin toinen albumi on täysosuma. Mukavan pehmeä 1970-lukulainen folk soljuu rikkaana kuin liian makea maitokahvi lauantai-aamuna. Paisleyä on verrattu Townes van Zandtiin ja James Tayloriin, eikä syyttä: katkeraa kipua ja hippimäistä pehmeyttä on Paisleyllä tasamäärin. Vierailijoiden suhteenkin miehellä on hyvä maku. The Bandin Garth Hudsonin luomupsykedeeliset urut tuovat samaa ekstaattista iloa levyn avausraidalle kuin Neko Casen Fox Confessor Brings the Floodille, ja duetto Leslie Feistin kanssa on yksinkertaisesti vuoden kaunein kappale. Pienieleisen kaunista levyä voikin suositella niille harvoille, mutta ennakkoluulottomille ihmisille, jotka tietävät, että Nashville Skyline ja Self Portrait ovat Bob Dylanin, jos nyt eivät hienoimpia, niin ainakin nautittavimpia levyjä. (Jean Ramsay)