”Ruotsalaislaulaja-laulunkirjoittaja laulaa kolmannella levyllä suuresta valtamerestä ja räjähtävästä taivaasta, mutta lopulta voiton vie jokin samalla sekä paljon suurempi että pienempi.”
Entinen Smashing Pumpkins -kitaristi palaa 14 vuoden tauon jälkeen toisella soololevyllään, joka on toistaiseksi julkaistu vain Japanissa. Kimmo Vanhatalo kuunteli.
”Christine edustaa kaikkea sitä, mikä teki The House of Lovesta erikoislaatuisen. Sen soundi on utuinen ja laiska kuin helteinen kesäpäivä, jonka auringon paisteessa mieli leijailee jossain unen ja valveen rajamailla.”
Kun The Shinsin kappaleet pettävät, alla häämöttää pelottavan syvä rotko pullollaan keskinkertaista, keskiluokkaista ja haaleaksi valkopestyä indiepoppia, Kimmo Vanhatalo kirjoittaa.
Tämä ei ole mitään pikaruokaa, joten istu alas ja nauti.
Michael Jackson tarjoaa kansalle 80-lukulaista väkivaltaviihdettä.
Unipopparit aaveiden vainoamina.
Top viidessä tapaamme nyrjähtäneitä kokkelinokkia ja karibialaisia vokaalivirtuooseja.
Punk tuli ja vyöryi vanhan kaartin yli, mutta jotkut selvisivät kuivin jaloin. Kimmo Vanhatalo kertoo, ketkä.
The Monkees – tv-sarjapurkkaa vai pop-neroutta puhtaimmillaan? Kimmo Vanhatalo kertoo ylistyslaulusta muistokirjoitukseksi muuttuneessa artikkelissa, miksi jälkimmäinen on itsestäänselvä valinta.
1990-luvun vaihtoehtorockin lapsitähti seuraa viidennellä levyllään edelleen omaa trendeistä piittaamatonta polkuaan, Kimmo Vanhatalo kirjoittaa.
Hüsker Dü puskee päälle yhtenä rintamana raivokkaan intohimoisesti projisoiden täydellisesti raivoa, tuskaa, pettymystä, epävarmuutta ja jossain syvällä yhä karvaasti polttavaa rakkautta.
Millaisiksi sarjakuviksi taipuu aihepiiri, joka on usein jo valmiiksi sarjakuviakin surrealistisempi?
Vuonna 1994 Cardinalin orkestroitu kamaripop kuulosti uskomattoman raikkaalta. Entä nyt, kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen?
1990-luvun vaihtoehtorockin epäonninen kultapoika Evan Dando sekä uudelleenpakattuna että karhean silottelemattomana.
Everybody Wants to Rule the World on säkeistöissään kepeä kuin kesätuuli ja kertosäkeissään mahtipontinen kuin vuorten yllä liitelevä valkopäämerikotka.
Nokkelan, älykkään ja lempeän indiepopin aliarvostetut kuninkaat jaksavat seitsemännellä levyllään yhä uskoa unelmiin, Kimmo Vanhatalo kirjoittaa.
On varmaa, ettei Jan Hammerin Crockett’s Themeä olisi ilman Miami Vicea. Mutta olisiko Miami Viceä ilman tsekkisäveltäjän ikonista musiikkia?
Syyskuussa hajonneen vaihtoehtolegendan 30-vuotinen ura tiivistettynä kahdelle cd:lle. Sopivasti joulumarkkinoille.
The Style Council oli rakennettu kunnianhimolle, unelmille, aktivismille ja kauniille ajatuksille, eikä se sopinut kyyniselle 1990-luvulle, jolloin oli parempi vain puskea eteenpäin, huolehtia omasta itsestään ja veivata rehtiä perusrockia.
Nuorgam
