1990-luvun vaihtoehtorockin epäonninen kultapoika Evan Dando sekä uudelleenpakattuna että karhean silottelemattomana.
Yksi 1990-luvun alkupuoliskon keskeisimmistä nuorisokulttuurin arkkityypeistä oli “slacker”. 1800-luvulta peräisin oleva termi tarkoitti alun perin työnvieroksujaa ja oli erityisen negatiivinen sota-aikoina, jolloin se tarkoitti henkilöä, joka ei anna täyttä panostaan sotaponnistuksille.
1990-luvulla se kuitenkin alkoi yllättäen saada positiivista hohtoa. 1960- ja 1970-luvuilla syntyneet babyboomereiden lapset eivät enää nielleet 1980-luvun juppien edustamaa rahan, vallan ja menestyksen ihannointia, vaan hyppäsivät ulos oravanpyörästä ja jäivät televisioidensa ääreen katsomaan kalsareillaan vanhojen tv-ohjelmien uusintoja tai filosofoivat kahviloissa vailla sen suurempaa päämäärää tai kunnianhimoa. Päivän hitti oli Beckin Loser ja suosikkiharrastus alisuorittaminen.
Siinä missä Bret Easton Ellis kuvasi kirjoissaan, kuten Less Than Zerossa ja American Psychossa, 1980-luvun juppi-Amerikan nihilististä arvotyhjiötä, jota vastaan x-sukupolveksi nimetyt nuoret kamppailivat, 1990-luvulle tultaessa muun muassa Douglas Copelandin Generation X, Richard Linklaterin Slacker, Kevin Smithin Clerks ja Peter Baggen Hate ikuistivat onnistuneesti jälkipolville tämän notkumisen, alisuorittamisen, kyynisyyden, nokkelan sanailun, laiskan filosofoinnin ja populaarikulttuuriviittausten täyttämän maailman.
Vaikka grungea pidetään yleisesti x-sukupolven musiikkina, paljon osuvampi esimerkki slackerista oli The Lemonheadsin Evan Dando. Dando oli teinipopparin veistoksellisilla kasvonpiirteillä varustettu supermalliäidin ja asianajajaisän lapsi, joka teki sähläämisestä ja hällä väliä -asenteesta oikean taiteenlajin.
Hän oli kultapoika, jolla oli kaikki mahdollisuudet tulla oikeaksi poptähdeksi – ulkonäkönsä lisäksi hän osasi kirjoittaa välittömästi mieleen jääviä, kauniita ja tarvittaessa hittipotentiaalia omaavia kappaleita. Dando kuitenkin onnistui mällimään uransa niin tehokkaasti, että vain viisi vuotta The Lemonheadsin läpimurtoalbumin, loisteliaan It’s a Shame About Rayn (1992), jälkeen hän hajotti yhtyeensä ja vajosi jonnekin huumeiden ja tyhjäntoimittamisen laakeaan välimaastoon.
Suurelle yleisölle The Lemonheads jäi mieleen lähinnä bändinä, joka teki punkpop-version Simon & Garfunkelin Mrs. Robinsonista, mutta yhtyeen fanit tiesivät totuuden. Dando oli parhaimmillaan yksi sukupolvensa parhaista laulunkirjoittajista, joka yhdisteli musiikissaan folkia, poppia, kantria, indierockia, punkia, powerpopia ja 1960-luvun klassikoita tavalla, joka ei kuulostanut oikein keltään muulta.
Hänen kappaleensa olivat melkein lapsenomaisen yksinkertaisia, usein raukean unenomaisia, sanoituksiltaan välillä naiiveja, mutta niiden sisällä piili monesti jotain vereslihaista, surumielistä ja melkein toivotonta. Yhtye oli nimetty karamellien mukaan, jotka olivat makeita päältä ja kitkeriä sisältä – tätä estetiikkaa Dando on toteuttanut koko The Lemonheadsin uran ajan.
Dando palasi muutaman soolokiertueen jälkeen viimein levytysstudioon vuonna 2003, jolloin ilmestyi hänen ensimmäinen varsinainen soololevynsä, loistava Baby, I’m Bored. Laadukkaasta musiikista huolimatta oli aika kuvaavaa, että Dando saattoi hyvin sekoilla ja nysväillä yhtä sun toista kuusi vuotta ennen kuin tylsistyi sen verran, että sai aikaiseksi puolisen tuntia uutta musiikkia. 2006 oli puolestaan vuorossa toistaiseksi viimeinen originaalimateriaalia sisältänyt Dando-tuotos, mainio nimetön The Lemonheads -albumi.
Vuonna 2009 ilmestynyt cover-levy Varshons tuntui viivytystaktiikalta uutta materiaalia väsätessä, eikä ajan pelaaminen ilmeisesti vieläkään ole ohi. Dandon kierrellessä ympäri maailmaa viimeisimmän The Lemonheads -kokoonpanonsa kanssa soittamassa It’s a Shame About Rayta nostalgiannälkäiselle yleisölle yhtyeeltä julkaistaan tuplakokoelma Laughing All the Way to the Cleaners ja 1992–1993 äänitetty hotellihuonenauhoitus Hotel Sessions.
Koska ainoan varsinaisen The Lemonheads -kokoelman virkaa on toimittanut tähän mennessä vuonna 1998 julkaistu suppea The Best of the Lemonheads: The Atlantic Years, on kattava katsaus yhtyeen tuotantoon aiheellinen. Tämän tehtävän yhtyeen debyytti-ep:n mukaan nimetty Laughing All the Way to the Cleaners hoitaa ansiokkaasti. Se on konstailematon tuplakokoelma, joka sisältää kaikki The Lemonheadsin olennaisimmat kappaleet. Uutta tai aikaisemmin julkaisematonta materiaalia on turha hakea.
Jotain harvinaisempaa tavaraa levylle toki on päätynyt, muun muassa. Favorite Spanish Dishes -ep:ltä napatut lainakappaleet Different Drum ja Step by Step (kyllä, SE Step by Step), Big Gay Heart -singlen b-puoli He’s on the Beach ja alun perin Atlantic Years -kokoelmalta löytynyt Rudy With a Flashlight.
Toisin kuin The Atlantic Years, tämä kokoelma esittelee koko The Lemonheadsin uran Taang!-levy-yhtiölle tehdystä Hate Your Friends -debyytistä (1987) Varshonsiin asti. Painopiste toki on yhtyeen kaupallisilla kultavuosilla – esimerkiksi vuonna 1988 julkaistulta Creatorilta mukana on vain yksi kappale (Die Right Now). Pieni miinus tulee siitä, että The Lemonheadsin toisen alkuperäisen johtohahmon ja laulunkirjoittajan Ben Deilyn tuotoksia ei ole otettu levylle lainkaan.
Muutamaa yhtyeen uran alkupään hardcore-pyrähdystä lukuun ottamatta Laughing All the Way to the Cleaners sisältää sellaista raukean melodista, yksinkertaisen nerokkaille sointukuluille perustuvaa, hiukan pilvihöyryistä, mutta koskettavaa ja tarttuvaa musiikkia, josta Dando ja The Lemonheads parhaiten tunnetaan. Jopa nopeat säröpopbiisit kuulostavat siltä kuin ne olisivat juuri kierineet sängystä ja nyt istuskelisivat paljain jaloin parvekkeella katselemassa aurinkoista uimarantaa. Synkistä ja surullisista sanoituksistaan ja itkuisista melodioistaan huolimatta Dando onnistuu kuulostamaan aina aidolta slackeriltä – välillä melkein raivostuttavan flegmaattiselta.
Dando saattaa pahimmillaan vaikuttaa hiukan höntiltä, mutta tuon tuostakin hän osuu loistavien melodioiden lisäksi napakymppiin varsin oivaltavilla sanoituksilla. Hyvä esimerkki on liikuttavan lemmenkipeä, teatteritermeillä nokkelasti leikittelevä Bit Part:
”I want a bit part in your life,
A walk-on would be fine
I want a bit part in your life,
Rehearsing all the time”
Olkoon toisena esimerkkinä samalla sekä naurattava että itkettävä Being Around:
”If I was a haircut would you wear a hat?
If I was a maid, could I clean your flat?
If I was the carpet would ya wipe your feet,
In time to save me from mud off the street?”
Laughing All the Way to the Cleanersia kuunnellessa melkein yllättyy, kuinka suurta osaa huumeet näyttelivät The Lemonheadsin kaupallisen kultakauden sanoituksissa My Drug Buddyn paranoidista narkkarirakkaudesta Rudderlessin lohduttomuuteen ja Stylen apaattiseen huumetokkuraan (mukana tällä levyllä höyrähtäneenä, Rick Jamesin kanssa esitettynä versiona):
”Don’t wanna get stoned
Don’t wanna get stoned
But I don’t wanna not get stoned
I don’t wanna not get stoned”
Synkimmilläänkin Dandon lyriikoista tulee usein mieleen lastenlorut. Välillä ne ovat täyttä hölynpölyä, mutta tuon tuostakin sanaleikkien ja hassujen riimien keskeltä kirkastuu syvällisen koskettavia hetkiä.
Vuoden 2006 The Lemonheads -albumin Let’s Just Laughilla huumeet jättänyt keski-ikää lähestyvä Dando päätyy elämänfilosofiaan, joka ei kenties ole maailman hienostunein, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin osuva:
”Let’s just laugh
We can never do anything about anything, anyway
Whatever will be, I guess we’ll see
So let’s just laugh”
Jos Lemonheads kuulostaa kokoelmalla siltä, että se soittelisi kappaleitaan paljain jaloin juuri herättyään aurinkoisen uimarannan näkyessä ikkunasta, Hotel Sessions todella on äänitetty lähes kirjaimellisesti näissä olosuhteissa (Dandon kenkätilannetta ei voida vahvistaa). Albumi sisältää nimensä mukaisesti Bondi Beachilla Australiassa joko joulukuussa 1992 tai helmikuussa 1993 hotellihuoneessa tehdyn kasettinauhoituksen, jolla Dando esittelee Come on Feel the Lemonheadsille tulevia kappaleita.
Hotel Sessions saattaa kuulua osastoon ”vain yhtyeen faneille”, mutta tämä ei tarkoita, etteikö se sisältäisi paljon rakastettavaa. Kasetti suhisee iloisesti, taustalla kuuluu liikenteen melua (pirun motoristit!) ja yhdellä otolla purkitetut versiot ovat hiomattomia, ja juuri siksi levylle on taltioitunut jotain enemmän kuin osiensa summa.
Eivät nämä näkemykset tietenkään tule korvaamaan Come on Feel the Lemonheadsia kenenkään levyhyllyssä, mutta Hotel Sessionsilta löytyvät silottelemattoman kauniit versiot sellaisista Dando-klassikoista, kuten Big Gay Heart, Great Big No, It’s About Time ja Down About It, ovat varsin maittava lisä hänen ihailijoidensa kokoelmiin. Pari ennen julkaisematonta harvinaisuutta on päässyt mukaan: Tom Morganin kanssa Smudge-yhtyeelle kirjoitettu mainio Superhero ja The Lemonheadsin tuolloisen basistin Nic Daltonin kynäilemä And So the Story Goes.
Dando on kertonut, että Hotel Sessions maksoi yhteensä 53 dollaria (nauhuri maksoi 50, kasetti 3 dollaria). Olisi ne rahat voinut paljon huonomminkin käyttää!
90 Laughing All the Way to the Cleaners on oiva osoitus yhden 1990-luvun aliarvostetuimman muusikon taidoista. Se paljon muutakin kuin ysärinostalgiaa – nimittäin verrattoman hienoa ja kaunista musiikkia. Aika upean uran tämä sähläri on lopulta saanut aikaiseksi. Hotel Sessions: 66/100.