Airia saattoi kuunnella niin 1970-luvun playboy kirjavassa tekokuitukauluspaidassaan kuin avaruusagentit Valerian ja Laureline leijaillessaan vaaleanpunaisessa tähtisumussa.
Jonathan Donahue oli kirjoittanut Holesin tilanteessa, jossa Mercury Revin loppu näytti olevan aivan kulman takana.
Dave Grohl onnistuu tavoittamaan samalla sekä pohjattoman melankolian että nostattavan toivon uransa rakastetuimmassa kappaleessa.
Suuntaa muuttaneiden Quinin sisarusten yllättävän syvältä kouraiseva albumi edustaa harvinaista genreä – kypsää teinipoppia.
I Am a Tree on loistokas vaihtoehtopopin, voimapopin ja pseudo-hardrockin yhdistelmä, joka hyötyy hienosti kirkkaammasta soundista ja tarkan iskevästä toteutuksesta.
Mahtipontinen ja jousisektioin koristeltu A Design for Life voisi olla väärään tekstiin yhdistettynä pompöösiä pöyhkeilyä, mutta Wiren upean, työväenluokan ylpeyttä pohtivan tekstin kanssa lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen hienoimmista poliittisista popkappaleista.
Tällaisena julman hyytävänä aikana tarvitsemme humisevia palmuja, meren kohinaa ja raukeassa tuulessa kevyesti keinahtelevaa riippumattoa.
Eli kuinka grunge vesittyi muutamassa vuodessa turvalliseksi pullisteluksi FM-radion, perheenisien ja amerikkalaisten sotilastukikohtien tarpeisiin?
Päivittäisessä juttusarjassa esitellään kaikki suomalaiset artistit, jotka esiintyvät 9.–12. tammikuuta Hollannin Groningenissa järjestettävillä Eurosonic-showcase-festivaaleilla. Jutut on julkaistu talven aikana englanninkielisinä Music Finlandin verkkosivuilla.
Oliko Mansun brittipoppia vai glam-keikarointia ripsiväriä silmäkulmassa? Vaiko sittenkin uusromanttista haudanryöstöä tai psykedeliahämyilyä?
Se välähtää ohi väkijoukossa. Heijastuu kauppojen näyteikkunoista ja tummista lätäköistä asfaltissa. Se istuu tyhjissä odotustiloissa kädessään odotusnumero, jota kukaan ei käyttänyt. Kadun henki.
Jos joku kappale olisi pitänyt valita 1990-luvun puolivälissä korskeimmassa hybriksessään kylpevän “Cool Britannian” uudeksi kansallislauluksi, se olisi ollut Supergrassin Alright.
Teini-ikäinen pohjoisirlantilaistrio sai tarttuvien ja iskevien popkappaleiden tekemisen näyttämään lastenleikiltä.
Ehkä Green Day ei lopulta ollut mikään ihan oikea punk-bändi, mutta sen energian, nopeiden tempojen ja iskevien kappaleiden juovuttava yhdistelmä kutitteli sitä samaa aivojen osaa, jonka rock’n’roll oli sytyttänyt eloon jo 40 vuotta aikaisemmin.
Urge Overkill kuulostaa Neil Diamond -coverillaan epätoivoiselta ja väsyneeltä yökerho-orkesterilta matkalla pimeyden sydämeen.
Ensimmäinen etappi Green Dayn ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré! -levymaratonissa haikailee Kerplunkin ja Dookien aikoihin.
Kimmo Vanhatalon kokkikoulussa tehdään tänään Nirvanaa: ”Voitele Frances Bean Cobain ja Courtney Love kiirastulessa riutuvalla rakkaudella. Sekoita ne tehosekoittimessa menestyksestä johtuvaan ahdistukseen, maailmanlaajuiseen grunge-maniaan, epätoivoon ja masennukseen sekä huumeisiin.”
Ben Folds hyppää mukaan ysäriyhtyeiden reunion-junaan vuonna 2000 hajonneen “viisikkonsa” kanssa.
Jess and the Ancient Onesin Lost in Music -keikan kunniaksi: Nuorgamin opas pimeälle puolelle. Ei muuta kuin loitsukirjat esiin, uhrialttari valmiiksi ja stereot täysille!
The Posiesin ura ei kenties mennyt aivan unelmien mukaan, mutta se on synnyttänyt valtavasti hienoa musiikkia.
Nuorgam
