Minä ja Ville Ahonen 19.07.2013 Wanaja festival, Hämeenlinna.

Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee (1897).

Kuolema on vakavampi asia kuin koskaan. Ihminen on läpi historiansa rauhoittunut vääjäämättömän edessä uskomalla, että kuolema on päätepisteen sijaan pelkkä siirtymä tuonpuoleiseen. Nykyään on toisin.

Viime vuoden lopulla evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 76,4 prosenttia suomalaisista. Tilastokeskuksen väestörakennetaulukko osoittaa, että lukema on pienin sataan vuoteen, ja määrä laskee edelleen. Kun muiden uskontokuntien kannatus ei kasva samassa suhteessa, voi olettaa, että yhä useammat lakkaavat uskomasta mihinkään.

Jos menettää uskonsa tuonpuoleiseen, on kuolemakin pelottava asia. Siitä tulee musta aukko, joka nielaisee yhtä lailla hyvät ja pahat, vahvat ja heikot. Eletystä elämästä ei seuraa palkintoa tai rangaistusta, ainoastaan olemattomuus.

Siksi on ihailtavaa, että maallistuneessa maailmassakin osataan laulaa kuolemasta muutenkin kuin kauhulla. Artisti voi löytää kaiken katoavaisuudesta lohtua, iloa tai jopa huumoria. Tässä muutama esimerkki.

#1 Samae Koskinen: Kaiken pitää aina jatkua (2009)

”Kuolema on joskus kohtuuton, epäreilukin / silloin kun se vie jonkun jonka tie vast’ äsken aukesi”, laulaa Samae Koskinen Elossa-levyn päätöskappaleella. Kaiken pitää aina jatkua näyttää, että pahimmastakin asiasta – lapsen kuolemasta – voi laulaa vapauttavasti.

Kenties tällainen mahdottomuus on onnistunut siksi, että laulu on kirjoitettu ulkopuolisin silmin, näytelmän lailla. Elossa on Koskisen ja Kauko Röyhkän ideloima juonellinen teemalevy, ja Koskinen kertoo, ettei hän ollut tuolloin itse kokenut menetyksiä.

”Biisi oli silti itsellekin koskettava. Kuuntelin tuohon aikaan aika paljon George Harrisonin All Things Must Passia, ja se kuuluu sovituksesta läpi”, sosiaalisen median välityksellä tavoitettu Koskinen kertoo.

”Levyversiota kuuntelee artistina kuin piru lukisi Raamattua. Mutta tämä on tärkeä biisi repertuaarissani. Konserteissa yleisö saattaa reagoida lauluun voimakkaastikin.”

Yleisön reaktiot ymmärtää, sillä Koskisen rauhallisesti tulkitsema kappale tarjoaa lohdutusta. Teemalevykontekstistaan irroitettuna se tehoaa kuin olalle laskeutuva käsi, joka antaa luvan nousta ja jatkaa eteenpäin.

”Tuntuu pahalta, kun on pakko luopua, jostain rakkaasta
Mut kaiken pitää silti jatkua, mennä eteenpäin
Muistan hymysi, muistan sanasi
koko ikäni”

Viesti voisi tuntua väärin esitettynä raivostuttavalta hoputtamiselta. Koskinen kuitenkin esittää asiansa niin, että laulusta saa voimaa: hei, se on ihan okei, voit päästää irti.

Kuuntele: Samae Koskinen – Kaiken pitää aina jatkua

#2 Minä ja Ville Ahonen: Musta virta (2010)

Ville Ahosella on tapana laulaa elämästä rumasti, mutta kuolemasta hän löytää kauneutta. Artistin nimettömän esikoislevyn päätöskappaleeseen on mestarillisesti vangittu erityinen tilanne, kun rajan taakse kadonnut läheinen palaa unessa silmien eteen.

Kappaleessa unettomuudesta kärsivä, mahdollisesti mielenterveysongelmainen kertoja katsoo ikkunasta öistä maisemaa. Kun hänen silmänsä alkavat vihdoin painua kiinni, laulajan mieleen tulee edesmennyt tuttava – puoliso, ystävä, sukulainen, koulukaveri? – joka ohikiitävän hetken ajan näkyy pimeällä tiellä.

”Ja minä rakastan sinua, yli mustan virran / Ja minä rakastan sinua, vain hetken verran”, Ahonen laulaa pilkahduksesta unen ja valveen rajamailla.

Sekuntia vaille yhdeksänminuuttinen kappale on sovitettu taiten. Unettomasta yöstä kertovissa alkusäkeistöissä voi melkein kuulla seinäkellon sekuntiviisarin raksahdukset. Biisin huipentuma on sijoitettu sen keskelle, ja kun kaunis tilanne menee ohi ja kertoja vaipuu syvään uneen, musiikki muuttuu tajunnanvirtamaiseksi junnaukseksi.

Musta virta kiteyttää popkappaleeksi hetken, jollaisen pohjustamiseen ja kertomiseen moni tarvitsisi kokonaisen kirjan. Vastaavaan saavutukseen on kyennyt vain harva.

Kuuntele: Minä ja Ville Ahonen – Musta virta

#3 The Pogues: The Body of an American (1986)

Irlantilaiset tuntevat kuoleman. Vihreä saaren historia on niin täynnä sortoa, nälänhätää, sotaa ja kurjuutta, ettei ole ihme, että kuolema on yksi Irlannin kansansävelmien suosikkiteemoista.

Mutta irlantilaiset osaavat myös katsoa kuolemaa silmiin hymyssä suin. Paikallisten muusikoiden repertuaarissa on tusinoittain edesmenneille osoitettuja lauluja, joissa ymmärretään hyvästien lopullisuus mutta samalla iloitaan yhteisistä hetkistä ja vinkataan silmää, että kenties vielä tavataan.

Poguetry in Motion -ep:llä alun perin julkaistu, irlantilaissyntyisen Shane McGowanin kirjoittama The Body of an American on osa tätä jäähyväislaulujen jatkumoa. Amerikanirlantilaiseen kontekstiin sijoitettu biisi vei yhtyeen esittämään sitä muun muassa Saturday Night Liveen.

Vanha kappale tuotiin 2000-luvulle The Wire -sarjassa, jossa se oli Baltimoren poliisilaitoksen ruumiinvalvojaisten vakionumero. Tuohon yhteyteen se sopiikin erinomaisesti, vaikka ”I’m a free born man in the USA” -kertosäe lienee tarkoitettu yhteiskunnallisesti kantaaottavassa sarjassa sarkasmiksi.

Murheellisen hitaasti käynnistyvä biisi kertoo ”Big” Jim Dwyerin muistojuhlasta, jossa heti ensimmäisen säkeistön jälkeen päästään viskin kimppuun ja tempo kasvaa irkkupunk-kierroksille. Lasien kilistelyn lomassa käydään läpi kuolleen elämä ja teot, eikä murheelle ole juhlissa sijaa. Dwyer kuoli vapaana miehenä, ja sitä sopii mieluummin juhlia kuin surra.

Samoja teemoja kierrätetään etnopunkissa tämän tästä. Esimerkkinä mainittakoon Dropkick Murphysin vuonna 2011 julkaiseman Going Out in Style -albumin nimikappale.

Kuuntele: The Pogues – The Body Of An American

#4 Johnny Cash: Where We’ll Never Grow Old (2004)

Johnny Cash kuoli 12. syyskuuta 2003. Kahta kuukautta myöhemmin julkaistiin Unearthed-boksi, jonka yksi osanen oli My Mother’s Hymn Book -albumi. Cash oli tallentanut levylle äidiltään lapsena oppimiaan uskonnollisia lauluja. My Mother’s Hymn Book ilmestyi seuraavana vuonna myös itsenäisenä julkaisuna.

Levyn avauskappale on James C. Mooren 1900-luvun alussa säveltämä Where We’ll Never Grow Old, jonka teksti saa tässä yhteydessä liikuttumaan: seitsemänkymppinen Cash laulaa kaiholla paikasta, jossa ei tarvitsisi tulla vanhaksi.

Yhdysvaltain uskonnollisten laulujen perinne herättää kateutta. Suomessa ala tarkoittaa joko pienen ihmisen kelvottomuutta murehtivia virsiä tai rippikoululeirien kiusaannuttavia höpögospeleita. Amerikan hengellisissä lauluissa sen sijaan riittää puhuttelevia ja ennen kaikkea voimaa antavia kappaleita.

Cashin levytykset näyttävät, kuinka uskonnotonkin voi löytää lohtua kristillisistä biiseistä. Paha sanoa, johtuuko tämä kappaleisiin sisällytetystä tunnelatauksesta vai siitä, että ne ovat yksinkertaisesti hyviä ja tarttuvia sävelmiä.

Kuuntele: Johnny Cash – Where We’ll Never Grow Old

#5 Jere & The Universe: Metrolla Tokioon (2005)

Itsemurhastakin voi laulaa rauhoittavasti. Näin todistaa Jere Ijäs, jolle kävi urallaan jokseenkin vanhanaikaisesti: Jere & The Universen taustamuusikot pääsivät omilla tahoillaan pidemmälle kuin keskushenkilö itse.

Metrolla Tokioon -albumilla soittaneet Mikko Virta ja Juho Vehmanen saavuttivat menestystä PMMP:n keikkabändissä. Jaska Lukkarisesta puolestaan muodostui suomijazz-piirien luottomies, joka toimii nykyään muun muassa Ricky-Tick Big Bandin rumpalina. Ijäs itse lähti Jere & The Universen jälkeen soolouralle, mutta artistin edellisestä levystä on kulunut jo neljä vuotta. Sen jälkeen hän on julkaissut vähälle huomiolle jääneitä singlejä ja irtokappaleita.

Ijäksen levyt eivät ole unohtumattomia kokonaisuuksia, mutta ajoittain hän onnistuu hienosti. Kuten tällä kappaleella, jonka voi tulkita joko krapulaisen itsesääliseksi voivotteluksi tai tosissaan lähtöön valmistautuvan miehen huokaukseksi.

”Joskus tahtoisin kadota, kadota kokonaan / Lähteä aamulla, kaikessa rauhassa / Mennä metrolla Tokioon / Sukeltaa pimeään”, Ijäs laulaa eleettömästi.

Kappaleen viehätys kumpuaa sanoitusten draamattomasta toteavuudesta ja sen raukeanpehmeästä sovituksesta. Don Huonot -basistin Jukka Puurulan äänittämä laulu on toteutettu vanhan liiton konstein, ilman suurempia studiokikkailuja. Ratkaisu tuo soittoon ilmavuutta. Musiikki leijailee kuin savukiehkura kohti kattoa.

Ijäksen tulkinta on uskottavaa. Metrolla Tokioon todella kuulostaa siltä, että sen esittää mies, joka ei enää haluaisi välittää ”yli kaikkien suositusten” painavista haaveista. ”Ehkä siellä mainostaulut loistais kirkkaammin / enkä olisi niin kyllästynyt kaikkeen mitä teen”, kertoja laulaa kuin pitkän harkinnan tuloksena.

Itsemurhasta on kirjoitettu paljon hienoja ensimmäisessä persoonassa kulkevia lauluja. Rankkaa aihetta on kuitenkin vaikea käsitellä muuten kuin synkein äänenpainoin. Esimerkiksi Vic Chesnuttin kolmea kuukautta ennen kuolemaansa julkaisema Flirted with You All My Life on upea kappale, mutta sen kuunteleminen ahdistaa. Metrolla Tokioon on sen sijaan rauhoittava kokemus.

Se saa uskomaan, että mikä määränpää laulajalla onkin, siellä on parempi kuin täällä.

Kuuntele: Jere & The Universe – Metrolla Tokioon

Ville Ahonen / Minä ja Ville Ahonen 06.07.2013 Ruisrock, Turku.

Tänään perjantaina on suven soittojuhlista vuorossa Wanaja-festivaali Hämeenlinnassa. Kymmenvuotisjuhliaan viettävän festivaalin ohjelmistoon kuuluu myös Minä ja Ville Ahonen. Yhtye antaa konsertin Suistolavalla tänään kello 17.40 alkaen. Vielä ehdit mukaan.

Minä ja Ville Ahonen olemme parhaita.

Nuorgam valitsee jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä päättyneen kuukauden parhaan levyn. Valintaa edeltävänä päivänä esittelemme lyhyesti viisi kotimaista ja viisi ulkomaista albumia, joiden joukosta voittaja löytyy.

Kuukauden albumin arvonimen saa vain yksi albumi. Mikäli kuukauden albumi on kotimainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan ulkomaisen albumin. Mikäli kuukauden albumi on puolestaan ulkomainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan kotimaisen albumin.

Kuukauden albumin valitsee Nuorgamin toimitus ja avustajakunta.

Kuukauden albumi, maaliskuu 2013

Minä ja Ville Ahonen – Mia (kuuntele)

”Kunnianhimoinen, rohkea, tavoitteissaan onnistuva ja vaativa levy. Lepohetkiä tai mainittavia tunnelmanvaihtoja sen 37 minuuttiin ei mahdu. Nostan hattua, mutta en tiedä, kuinka usein tulen Miaa kuuntelemaan, sellaisiin paikkoihin se vie.” (Niko Peltonen, 79/100)

Kuukauden ulkomainen albumi, maaliskuu 2013

David Bowie – The Next Day (kuuntele)

”The Next Day on ajoittain sekava ja äänellisesti hiomaton, mutta se on myös kysymyksiä herättävä kokonaisteos. Joka tapauksessa suurin osa levyn materiaalista on Bowie-standardeilla tarpeeksi vahvaa.” (Joni Kling, 78/100)

Muut ehdokkaat

Ehdokas 1: Devendra Banhart – Mala (kuuntele)

”Banhartin lähestymistavassa kuuluu poikkeava pedanttius ja asiantuntemus haettujen viitteiden suhteen: nanigo-rytmit, doo wop ja disko on mallinnettu täsmällisyydellä.” (Joni Kling, 84/100)

Ehdokas 3: Clouds – USB Island (kuuntele)

”Kun tietokoneet oppivat muutaman vuosikymmenen kuluttua käyttämään päihteitä, palvelinfarmien parhailta klubeilta ratsataan terakaupalla USB Islandsia.” (Tapio Reinekoski, 80/100)

Ehdokas 4: John Grant – Pale Green Ghosts (kuuntele)

Entisen Czars-laulajan toista sooloalbumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 5: J. Karjalainen – Et ole yksin (kuuntele)

”Et ole yksin on kuin artistin kymmenen vuoden takaista bändijälkeä esittelevä kokoelmalevy, joka vain sattuu koostumaan kokonaan uusista sävellyksistä. Sellaisena se on kallisarvoinen, mutta ainoastaan itsensä kokoinen.” (Hannu Linkola, 77/100)

Ehdokas 6: Anssi Kela – Anssi Kela (kuuntele)

”Anssi Kelan viides levy on oppikirjaesimerkki siitä, mihin kaikkeen uskallus ja oman visionsa kuunteleminen voivat suvereeniin osaamiseen yhdistyessään kyetä. Olen ihan saatanan onnellinen Kelan puolesta.” (Niko Peltonen, 84/100)

Ehdokas 7: Maakuntaradio – Ei voi palata eiliseen (kuuntele Vain pieni hetki)

”Ei mahda mitään, minä rakastan tällaista musiikkia. Tekstit ovat niin lähellä epävarman nuorukaisen päiväkirjasalaisuuksia kuin olla voi, riimienkin kanssa on vähän niin ja näin. Joo joo, Korroosio, SIG, Karkkiautomaatti jne. vaikutteina, synat saatanan kovalla, totta, mutta tuollaisella ulkokohtaisella paskalla ei ole mitään väliä. Levy herättää tunteita. Vahvoja tunteita.” (Jarkko Immonen, 90/100)

Ehdokas 9: Rhye – Woman (kuuntele)

”Woman on viimeistä piirtoa myöten tyylikäs ja suorastaan häikäilemättömän virtaviivainen tuote, jota voisi vallan hyvin mainostaa Cigar Aficionadossa huvipursien, mallasviskien, viiksivahojen ja urheiluautojen rinnalla. Siinä kaikuu James Blaken ontto emotionaalisuus, Junior Boysin ekonominen elektro ja Saden ultraviileä eroottisuus. Kokonaisuus kruunataan minimalistisilla, mutta maukkailla jousi- ja puhallinsovituksilla, joissa on Burt Bacharachin hikikarpaloilta säästynyttä vaivattomuutta.” (Antti Lähde, 83/100)

Ehdokas 10: Justin Timberlake – The 20/20 Experience (kuuntele)

”Justin Timberlake tekee keskittymishäiriöisen, jokaiselle jotakin tarjoilevan popalbumin, joka on sulava ja virtaviivainen kuin hänen kuulijakuntansa älypuhelimet. Kappaleet tuntuvat kuitenkin jo ilmestyessään hieman vanhentuneilta ja liian moneen suuntaan hyppiviltä, vaikka ne ihan hyvää poppia ovatkin. Joukossa on helmiä, mutta ei tämä ole se kokonaisvaltainen mestariteos, jota odotettiin.” (Juuso Janhunen, 70/100)

Ääniä saivat myös seuraavien artistien ja yhtyeiden maaliskuussa julkaisemat albumit: Antero Raimo & Ovet, Bastille, Benoit Pioulard, Black Rebel Motorcycle Club, Blue Hawaii, Clinic, Deathchain, Depeche Mode, DWNSTRS, Goran Kajfes & the Subtropic Arkestra, Hurts, IAMX, Ismo Alanko, Josh Rouse, Kvelertak, Long Distance Calling, Lost Society, Low, Matti Johannes Koivu, The Men, Miles, On and On, Pekko Käppi, Phosphorescent, Samae Koskinen, Steve Mason, The Strokes, Suede, Tero-Petri, Von Hertzen Brothers, Wavves, Waxahatchee ja Youth Lagoon.

Ville Ahonen / Minä ja Ville Ahonen 2.2.2011 Klubi, Tampere.

Minä ja Ville Ahosen uusi albumi ”Mia” kaupoissa nyt. Ostoksille, mars!

Ville Ahonen osaa varoa helppoja ratkaisuja.

Maan hehkutetuin uusi lauluntekijä lähtee toisella levyllään sukellusretkelle todella syviin vesiin. Vaarallista puuhaa sellainen.

Minä ja Ville Ahosen nimetön debyytti (2010) jäi kerrasta mieleen. Viiston huumorin ja vihaisten neuroosien taittama synkkämielinen taidepop oli jotain uutta Suomessa. Ristoon sitä olisi ehkä voinut verrata, mutta Ahosella oli selvästi oma äänensä ja musiikillista rohkeuttakin yllättäviin ratkaisuihin huiman Musta virta -päätösraidan tanssittavaa katharsista myöten. Kaikkia kulmia ei ollut hiottu, mutta oli selvää, että tämän miehen jatkotekemisiin tulisi kiinnitettyä tarkkaa huomiota.

Kohudebyytin odotettua seuraajaa voi lähestyä monella tavalla. Kompromissiton ja taiteellisesti kunnianhimoinen konseptilevy on yksi vaihtoehto, tosin ei herkkähermoisille sopiva. Toisaalta tuo edellinen virke antaa ymmärtää, että Mia olisi tietoisen urasuunnittelun tulosta: näin en usko asian vähimmässäkään määrin olevan. Joskus taiteilija ajautuu paikkaan, josta käsin tehdään tällaista musiikkia. Heti mieleen tuleva vertailukohta on Eelsin pysäyttävä Electro-Shock Blues – aikoinaan odotettu kakkoslevy sekin.

Ellei asia käynyt jo selväksi: Mia siis on tunnelmaltaan rikkoontumaton, äärimmäisen vereslihainen ja hyvin tummanpuhuva albumi. Se ei varsinaisesti kerro “tarinaa”, mutta tuntuu kyllä pyörivän tarkkaan määriteltyjen teemojen ja yhden miehen ja yhden naisen ympärillä. Levyn hilpeitä aiheita: masennus, itsetuho, mustasukkaisuus ja se, mitä nämä yhdessä tekevät ihmissuhteelle.

Parilla ensimmäisellä kuuntelulla tein sen virheen, että soitin Miaa aika hiljaa, ehkä siksi, että oletin intiiminoloisen musiikin hyötyvän tästä. Lopputulos oli, etten ollut saada levystä otetta millään. Se tuntui työntävän luotaan ja asunnosta pois. Oli kuin nurkissani olisi mutissut joku maanikko, jota ei pystynyt vaientamaan.

Mian kuuntelemisessa suljetussa tilassa on nimittäin se ongelma, että levy itsessään on sarja suljettuja tiloja. Se tapahtuu kertojan pään sisällä, pahaenteisesti lukituissa kylpyhuoneissa ja kaikensorttisissa umpikujissa. Kerronta kiertää kehää, vatvoo pakkomielteisesti samoja asioita ja palaa lähtöruutuun. Ulospääsyä ei ole. Tässä ei edetä pisteestä pisteeseen b, vaan tullaan kerta toisensa jälkeen kuilun partaalle samojen kysymysten äärelle: hyppääkö tuo, vai työnnänkö minä sen reunan yli?

Tämä on taiteellisesti perusteltua, koska sekä masennus että mustasukkaisuus ovat kehämäisiä olotiloja, ja siinä niiden pirullisuus onkin. Ne ovat myös suljettuja tiloja sikäli, että ulkopuolinen ei yleensä ymmärrä eikä pysty puhumaan järkeä.

Kun tekstien ohella myös musiikki on vähäeleistä, toisteista, kalmankylmää ja jähmeän staattista, voidaan todeta, että Mia yltää harvinaiseen muodon ja sisällön ykseyteen. Tämän täytyy olla aivan viimeistä nuottia ja äänenpainoa myöten mietitty kokonaistaideteos. Tai siltä se kuulostaa; kyllähän lahjakkaan yksilön intuitiokin pystyy vaikka mihin.

Mutta entä sitten ongelmani levyn lähestymisen suhteen? No, suuri osa niistä ratkesi aika yksinkertaisesti: roimasti lisää volyymia. Toisin kuin voisi luulla, tämä ei tehnytkään kuuntelukokemuksesta entistä intensiivisempää, vaan vapaamman. Musiikin alkoi kuulla musiikkina, eikä se tuntunut enää niin painostavalta. Alkoi tajuta, että levyn erinomaisissa sovituksissa on hienovaraista draamaa paljonkin.

Esimerkiksi pelottava avausraita Joulukuun kolmas sisältää minimalistisuudessaan komean melodian (ja levyn hätkähdyttävimmän yksittäisen säkeen: “Pian tulee pimeää / syötän koiralle härän kyrpää”). Mene kotiin paljastui goottilaiseksi pienoismelodraamaksi rummunkumahduksineen ja koskettimineen. Ahosen harrastama kahden laulusoundin – androgyynin falsetin ja psykoottisen puolipuheen – vaihtelu sai lisätehoja.

Ei siitä silti mihinkään pääse, että Mia on hyvin raskasta kuunneltavaa. Synkän sydäntalven ja kynttilättömien hautausmaiden musiikkia, joka tunkeutuu rohkeasti ihmismielen kaikkein vittumaisimmillekin alueille. Petollisen kevyen vihellysmotiivin koristama Kerro minulle rakkaani on albumin musiikillisesti mieleenpainuvimpia raitoja, ja samalla monessa mielessä ongelmallisin. Mustasukkaisuustilitys huipentuu rukouksenkaltaisesti hoettuun lauseeseen “haluan että tukehdut hänen allensa”. Tässä viedään kuulija epämukavuusalueelle tietysti aivan tarkoituksella. Riippunee kuulijasta, mitä sieltä löytyy.

Rohkeus-päätösraita on äärimmäisen hauras ja melodialtaan suorastaan toiveikas. Klassinen tapa päättää tällainen levy – vrt. Eelsin P.S. You Rock My World. En ole kuitenkaan varma, mitä Ahonen tuli lopulta sanoneeksi. Hän osaa varoa helppoja ratkaisuja.

79 Kunnianhimoinen, rohkea, tavoitteissaan onnistuva ja vaativa levy. Lepohetkiä tai mainittavia tunnelmanvaihtoja sen 37 minuuttiin ei mahdu. Nostan hattua, mutta en tiedä, kuinka usein tulen Miaa kuuntelemaan, sellaisiin paikkoihin se vie.

Video ei ole enää saatavilla

Ville Ahonen ja Jussi Moila tekivät rumankorean kappaleen. (Kuva: Tomi Palsa)

Ville Ahonen saa karun tarinan kuulostamaan kauniilta.

“Pidin susta aivan liian lujaa
niin, että mulle jäi käteen lopulta vain tuppo tukkaasi
Ja kun sä hyppäsit ikkunasta
niin mä tulin sua vastaan samalla tavalla kuin asvaltti
Sano, että olisit hypännyt ilman apuakin”

Vuonna 2010 laulaja-lauluntekijä Ville Ahosen konstailematta nimetty yhtye Minä ja Ville Ahonen julkaisi debyyttialbuminsa, jonka tunnelataus hiljensi Suomen indiekansan. Levyn haikeita kappaleita terästivät suomenkieliset hämmentävät lyriikat, ja Ahosen vaikeroiva ääni tunkeutui kuulijan tajuntaan.

Ensilevyn avausraita Sano tiivistää koko 40-minuuttisen albumin hienouden. Siinä on kaikkea sitä, mistä Ahosta on kiitelty. Se on viiltävä, kaunis ja ristiriitainen kappale. Levynkannesta läpitunkevasti tuijottava Ahonen ujeltaa herkästi, mutta välinpitämättömästi.

Sano-biisistä on vaikeaa kirjoittaa mainitsematta sen sanoitusta, jossa piilee koko kappaleen voima. Tuntuu silti turhalta lähteä analysoimaan sitä tarkemmin. Toisaalta laulun tarina on yksiselitteinen ja brutaalin konkreettinen. Toisaalta taas jokainen voi löytää siitä omia merkityksiä ja tulkintoja. Ei olisi reilua kajota niihin.

Jokainen löytää Sano-kappaleesta oman merkityksensä. (Kuva: Tomi Palsa)

Isoisoäitini tapasi aikoinaan käyttää adjektiivia rumankorea. Sano-kappale on juuri sellainen. Unettavan hempeä melodia paiskataan maanpinnalle karmivilla sanoilla.

On kiistatta totta, että rakkausballadista tulee kertaheitolla mielenkiintoisempi, kun joku tiputetaan ikkunasta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

4. tammikuuta 2010 – VR:n Intercity-juna törmäsi Helsingin rautatieaseman seinään. Syynä oli ilmeisesti jarruvika.

Yksi kärkikastilainen on kuitenkin joukosta poissa. Nuorgamin reportaasi viime kesän Flown kisastudiosta ei ole painettuna sanana lehden sivuilla.

Niinpä julkaisemme sen tässä. Kuka on suurempi kuin Rubik? Miksi Ville Ahonen jäätyi? Kävikö Sam Beam Nuorgamin vieraana? Lue se tästä!

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Ville Ahonen / Minä ja Ville Ahonen 2.2.2011 Klubi, Tampere. Minä ja Ville Ahonen keikalla lauantaina 16.4.2011 Jyrockissa, Jyväskylän Ilokivessä.