David Bowie – The Next Day

Columbia

David Bowie on tehnyt albumin vuorokauden jokaiselle tunnille.

David Bowie on tehnyt albumin vuorokauden jokaiselle tunnille.

”Artist: David Bowie. Album title: The Next Day.”

BowieKansiVielä 1980-luvun alussa näytti, että aika oli ajanut ohi Bowiesta. Uusromantikot, gootit ja futupopparit olivat kaikki hänen jälkeläisiään ja käyttivät hänen ruumistaan häpeilemättömästi ravinnokseen. Kolmekymppisen muusikon vastaisku oli siirtyä kiiltävän viihdepopin maailmaan. MainManin riistosopimuksien jälkeen hän oli myös kehittänyt ahneen pankkiirin luonteenpiirteitä, ja seuranneiden läpikaupallisten levyjensä taakasta Bowie ei ole ole päässyt pyristelemään täysin irti.

Uh, siitä on kolmekymmentä vuotta. Ja niistä viimeiset kymmenen David Bowie on piilotellut julkaisematta yhtään albumia sitten vuoden 2003 Realityn. Jotkut faneista elättelivät vielä toivoa vanhaa materiaalia nykyaikaan päivittävän Toy-projektin toteutumisesta. Toiset uskoivat hänen siirtyneen lopullisesti eläkkeelle; muusikkoa joka julistaa lopettavansa ei usko pöljäkään, mutta muusikko joka katoaa selittämättömästi lienee tosissaan? Juuri Bowielta olisi voinut odottaa uran päättämistä ilman selittelyjä.

Kuitenkin vuonna 2013 David Bowie tulee takaisin ja osoittaa, että hänen omat lapsensa eivät kannibalisoineetkaan häntä. Yritys on toki edelleen kova: Floria Sigismondin fanipoikamaisessa (niin) videossa kappaleelle The Stars (Are Out Tonight) esillä ovat Tilda Swinton ja Andrej Pejić – Bowien henkisiä perillisiä elokuvista ja muotimaailmasta, taiteenaloilta joilla tähteä erityisesti rakastetaan. Bowie itse on tämän ihailijoiden hovin ympäröimänä pelkkä statisti. Häntä on kyllästymiseen asti kutsuttu kameleontiksi, ympäristönsä jäljittelijäksi, vaikka enemmänkin ympäristöllä on ollut tapana jäljitellä häntä.

Se, että 66-vuotias artisti jättäytyy ensimmäistä kertaa urallaan taka-alalle kieltäytyen haastatteluista, promokuvista ja keikoista, itsensä tyhjäksi arkiksi muuttaen, vaikuttaa kuitenkin vain uudelta, vahvasti konseptuaaliselta roolilta, jota Jonathan Barnbrookin kansitaide alleviivaa. Samalla sen pohja on vahvassa historismissa ja menneisyydessä, joka on jo tullut käyttötavaraksi (Scary Monstersin jälkeen tämä on kolmas kerta kun Heroes-valokuvaa käytetään Bowie-levyn kannessa.) Pakkauksen superanonymiteetti on oikeastaan Bowien tehokkainta itseanalyysiä aikoihin. Se viestii hänen tiedostaneen saapumisensa eräänlaiseen julkisuuden public domainin piiriin.

Niin, Bowieta on hankalaa olla määrittämättä menneisyytensä kautta. Vaikka tämä albumi yrittäisikin näennäisesti pyyhkiä pois kaiken aiemmin koetun, ei sen kappaleissa voi olla kuulematta kaikuja popin epäselvimmän karikatyyrin tutuista luonnoksista. Vertailut ovat väistämättömiä, niin nokkelasti Bowie osaa omasta kasvogalleriastaan edelleen ammentaa.

Levyn avaa nimikkokappale, joka on valikoiman aggressiivisin raita: kylmää, raskaasti polkevaa funkkia, häivähdys ’87 and Cryta, nyrkkiänostattava kertosäe, jossa on jotain aidosti uhkaavaa, mutta toisaalta myös häivähdys montaa Bowien ikäluokan artistia nykyään piinaavaa pakotettua rankkuutta. Tarttuvana avausraitana se tekee tehtävänsä, mutta jättää vielä paljon auki. Perässä seuraava Tom Waits -tyylinen rämistely Dirty Boys tai yölliseltä pakomatkalta kuulostava The Stars (Are Out Tonight) eivät varsinaisesti selvennä kuviota.

The Next Dayn alkupäätä painaa huomattava raskaus ja sisäänkääntyneisyys, joka parhaimmillaan voisi olla päivitys Heroesin a-puolen ahdistuneesta protoindustrialrockista, mutta tällä kertaa tyhjyys ei kumise samalla intensiteetillä. Kaava alkaa tuntua oikeutetummalta Love Is Lostilla, jossa on samaa jäyhää fatalismia kuin Heathenin loistavalla Slow Burn -raidalla. Perässä seuraava singlelohkaisu Where Are We Now päättää sopivasti Berliini-tematiikallaan tämän vaiheen albumista. Koskettava kappale on Bowien niukassa balladivalikoimassa vahvaa keskisarjaa.

Albumin keskiosio sisältää sekalaisimman kappalemateriaalin. Valentine’s Dayn retroinen sävellys on tarttuva ja kitaristi Earl Slick soittaa sievoisella Bolan-aksentilla, mutta kappale myös osoittaa kuinka vähäisillä pelimerkeillä levy operoi. Äänimaisemassa ympärillä on liian vähän tarttumakohtia. Popralli Dancing Out in Space alkaa sentään Motown-kompilla ja epäilyttävästi La Biondan I Wanna Be Your Loveria muistuttavalla melodialla. Yhtä aikaa tyhmänä ja suuruudenhulluna se voisi olla Aladdin Sane -outtake, mutta myös Iggyn kanssa tehty hullutteluraita.

Levyllä ei kuulla Mike Garsonia, mutta levoton, eniten ysäribowielta kuulostava If You Can See Me on se pakollinen improvisatorinen hetki, johon hänet olisi kuulunut istuttaa. How Does the Grass Grow on kuin Bowie versioimassa Ariel Pinkiä – ei ainoastaan siksi, että myös Mature Themes lainasi The Shadowsia. Kappale ei osaa päättää mihin suuntaan edetä. Nämä ovat levyn häiritsevimmät oudokkeet, joiden tarpeellisuudesta on vaikea vakuuttua.

Toisaalta Boss of Me alkaa täysin turhalta vaikuttavana kertakäyttöpoppina, mutta kasvaa yllättävän isoksi. Hyvin 1980-lukulaista. Tämä vie aatokset unohdettuihin, kihelmöivän lipeviin ”kadonneiden vuosien” radiohuttubiiseihin: Absolute Beginners, Real Cool World, That’s Motivation, Julie, Pretty Pink Rose… listaa voisi jatkaa pitkälle, mutta tuo kama on vaarallista! Samalla mukaan tuo omaa synkkyyttään baritonifoni, jota koko Next Dayn aikana taidetaan kuulla enemmän kuin koskaan Bowien levyillä sitten Heroesin.

Erityisen herkullista märehdittävää tarjoaa I’d Rather Be High. Pyörryttävä kitarariffi kuulostaa enemmän 1990-luvun brittipsykedelialta kuin 1960-luvun esikuvilta, mutta sotaveteraania kuvaava lyriikka sen sijaan on paluu juuri Bowien vaudevillenuoruuteen, johon mahtui useampikin toisen maailmansodan outsiderien kuvaus (Little Bombardier, She’s Got Medals) ja ”Gossip ’till their lips are bleeding, politics and all” -tyyppisiä lyriikoita lausuessaan Bowie onkin jälleen jonkinlaisella tripillä koomisesti fraseeraavana englantilaisena Forces Sweetheart -kullannuppuna. Kaiken huippuna kappaleessa lauletaan kotiin menevistä lehmistä.

Albumin loppuun on sijoitettu kolme raitaa, jotka palaavat levyn alun nihilistisiin tunnelmiin. Next Day kokonaisuudessaan on täynnä kuoleman, tuhon ja politiikan vaarallisten vesien kuvauksia. Lopulta You Will Set the World On Fire karnevalisoi tämän kaiken lähes naurettavalla stadionrockilla, joka on räikeässä ristiriidassa kappaleessa lueteltujen protestifolkin sankareiden kanssa. Apokalypsi on lähellä ja popmusiikin korkeakirjallinen historia on muuttunut räikeäksi palvonnaksi sähkökitaroiden ulvoessa. Kuvaavaa?

Perässä seuraavat lannistunut, kuolemaa odotteleva You Feel So Lonely You Could Die, joka on Next Dayn tehokkaimpia raitoja ja sellaisenaan kuviteltavissa 1970-luvun vainoharhaisimmille albumeille (”There’ll come assassin’s needle, on a crowded train…”), sekä levyn päättävä Heat – tehokas viimeinen nuotti, jonka häiritsevästä tekstistä voisi tehdä loputtomasti tulkintoja. Oli kyse sitten Glass Spiderin korneista monologeista tai The Motelin kaltaisista atmosfääripaloista, Bowie on yhä vahvimmillaan tällaisissa teatraalisissa numeroissa, joissa sanoitus tarttuu mahdollisimman löyhästi arkipäivän ilmiöihin eskapistisen ilmaisun voitoksi. Hitaasti rakentuva uhan spektaakkeli ottaa kaiken tilan itselleen.

Kaiken kaikkiaan Next Day on hieman sekava kokoelma vahvoja ja puolivahvoja Bowie-sävellyksiä. Niiden kirjoittaja on edelleen tunnistettavissa ja ne jäävät päähän hyräiltäviksi siinä missä Heathenin ja Realityn kappaleet kymmenen vuotta sitten. Ikävintä levyllä on noistakin albumeista vastanneen Tony Viscontin tuotanto, josta tällä kertaa on riisuttu kaikki ylimääräisten elementtien charmi. Miksaus on mielikuvitukseton ja instrumenttipuolella kuullaan detaljeja lähinnä prosenttiperiaatteella jaettuna. Etenkin loistavan Heathenin vintagesyntikoiden ja armotta miksattujen kitaroiden jälkeen Next Dayn spartalainen äänenkuva on omiaan paljastamaan joukosta heikommat kappaleet ja kykenemätön tuomaan jatkuvuutta biisilistaan.

Bowie nimittäin on lopulta 1970-luvun tuote ja hänen levyjään on aina leimannut jonkinlainen löyhä korkeakonsepti. Young Americansilla ja Earthlingillä se oli tietty tyylilaji, Heroesilla ja Lodgerilla maantieteellinen sijainti. Toisinaan se on ollut vain äänellinen sommitelma, teoksen tiettyyn tunnelmaan sitova tableau (Hunky Dory, Low), joskus täysin epätahtinen pseudo-operetti (Diamond Dogs, Outside… äh… Let’s Dance?) Next Day puolestaan tuntuu levyltä, jolta puuttuu kyky luoda ympärilleen oma maailmansa. Välillä sen laulut ovat kuin tyhjään tilaan heitettyjä irrallisia jäseniä.

Jäljelle jääkin siis vain artisti itse: paperille piirtyvä kuva, epäselvä, mutta ei mihinkään häipynyt. Olkoonkin, että Next Day on ajoittain sekava ja äänellisesti hiomaton, mutta se on myös kysymyksiä herättävä kokonaisteos. Joka tapauksessa suurin osa levyn materiaalista on Bowie-standardeilla tarpeeksi vahvaa. On otettava huomioon, ettei häntä voi verrata kovinkaan moneen tänä päivänä levyttävään artistiin; kuinka monta 1960-luvulla aloittanutta ja 2010-luvulla edelleen yhtä kompromissitonta muusikkoa osaatte nimetä? Scott Walkerin ja ehkä Yoko Onon ja Neil Youngin lisäksi heitä ei ole paljon.

78 Kymmenen vuoden tauon jälkeen David Bowie on kieltämättä asemassa, jossa hänen on tehtävä paljon vakuuttaakseen yleisönsä paluun tarpeellisuudesta. Siinä Next Day onnistuu. Se on yhä tarpeeksi mielenkiintoinen, joskin hajanainen laulukokoelma. Se ei ehkä sisällä uusia klassikoita, mutta jokainen raita kantaa tekijänsä alati muuttuvia sormenjälkiä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!