Anssi Kela – Anssi Kela

Live Nation

Anssi Kela 1980-tunnelmissa, another brick in the wall.

Anssi Kela 1980-tunnelmissa, another brick in the wall.

Milloin viimeksi kuulit kaikkien tunteman artistin tekevän jotain aidosti yllättävää – ja onnistuvan?

booklet-2.inddNyt kun Anssi Kelan nimi on kaikkien huulilla, on ehkä paikallaan palata hetkeksi syksyyn 2009, jolloin se ei ollut juuri kenenkään huulilla. Tuolloin Kela julkaisi tarinallisen Aukio-konseptilevyn, joka olisi rinnakkaistodellisuudessa voinut olla taiteellinen läpimurto, pääsylippu kriitikkojen lemmikkilistalle.

Sitä se ei kuitenkaan ollut. Tässä todellisuudessa sen yhteiskuntakritiikistä hempeilevään kummitustarinaan taittuva juoni tuntui kovin skitsofreeniseltä, eikä sen kappalemateriaali ollut ajoittaisista valonpilkahduksista huolimatta tarpeeksi vahvaa. Aukio ei ollut paska levy, mutta artistille, joka tuntui muutenkin kärsivän kroonisesta kiinnostavuusvajeesta, se tuntui lähes kuoliniskulta. Sitä on ilmeisesti myyty vain 4 000 kappaletta: noin 2,5 % kahdeksan vuotta varhaisemman Nummelan lukemista.

Eli exit Anssi Kela?

No: kun ei ole mitään hävittävää, on pelkästään voitettavaa. Jotkut taiteilijat ovat sellaisessa tilanteessa omimmillaan. Vuoden 2009 jälkeen julkisuudessa on esiintynyt uudenlainen Kela: rento, huumorintajuinen, sosiaalisen median päälle ymmärtävä humanisti, josta kukaan ei voi olla pitämättä. Movember- ja Haavisto-kampanjoiden jälkeen yhtälöstä puuttui enää yksi osatekijä. Aidosti hyvä Anssi Kela -levy.

Myönnettäköön, että uskoin sen jäävänkin puuttumaan.

Levoton tyttö -single nostatti odotuksia. Tässähän on Kelan uran paras biisi, ajattelin. Ihan sävellyksenä se on eri tasolla kuin miehen aikaisemmat, melko yksitotiset laulut. Se on helppo, mutta ei ammennu tyhjiin parilla kuuntelulla. Sen höpsö teksti tuntuu sympaattiselta ja vilpittömältä. Se alkoi välittömästi soida päässä repeatilla – ei ensimmäinen kerta Kelan uralla, mutta ensimmäinen kerta, kun tällainen tuntui nautittavalta. Sen jykevän soundimaailman paukkuvine rumpuineen tunnisti toki heti 1980-lukulaiseksi, mutta en silti vielä tuossakaan vaiheessa tajunnut, mitä Kelalla oli mielessään. No, tämän viitosalbumin ensimmäisistä sekunneista sen sitten tajusi. Ja hymy levisi korviin.

Kelan kasaridiggailu ei ole ollut mikään salaisuus. On vaan niin, että joka toinenhan nykyään sanoo enemmän tai vähemmän vakavissaan harrastavansa kasaria ja jopa hyödyntävänsä sieltä tulevia vaikutteita musiikissaan, mutta ei se koskaan oikeasti missään kuulu. Musalehdet ovat täynnä arvioita levyistä, joita sanotaan kasarihenkisiksi ja jotka sitten kuulostavat 1990-lukulaisten ja 2000-lukulaisten soundien hybridiltä ilman kunnon melodioita. Kun en tunne äänitysteknologiaa, olen jopa alkanut ajatella, että nykypäivän vehkeillä ei yksinkertaisesti enää saa aikaan aidosti 1980-luvulta kuulostavaa musiikkia. Että siirtymä digiaikakauteen vei työkalupakista jonkin ratkaisevan alkeemisen ainesosan. Olen pitänyt tätä harmillisena, koska kyllähän 1980-luku on popmusiikin paras vuosikymmen.

En olisi ihan heti uskonut, että Anssi Kelan uutuus on ensimmäinen tällä vuosituhannella kuulemani uusi levy, joka tuo ihan oikeasti mieleen 1980-luvun. Kun Maitohapoilla-avausbiisin urheiluleffasyntikka tulee kertosäkeen taustalle, olen puulla päähän lyöty. MITÄ VITTUA TÄÄLLÄ TAPAHTUU. Nyt on vaikutteet opiskeltu huolella.

Paitsi että ei niitä selvästikään ole opiskeltu. Ne on eletty, koettu ja tunnettu. Ei ole sitä viileää etäisyyttä, josta syntikkapopparit geometrisissä kampauksissaan eivät vain pääse eroon. Heidän ja 1980-luvun välissä on ylittämätön muuri. He ovat tutkimusretkeilijöitä sillä planeetalla, jolla Kela on nähtävästi koko ajan, meidän tietämättämme, asunut.

Todettakoon tässä vaiheessa, että 1980-lukuja on monia. Nyt on kyse AOR:stä: Invisible Touchista, Rocky-soundtrackeista, Born In The U.S.A:sta. Juuri tämä on se musiikillinen muotokieli, jonka Kela osaa kaiketi paremminkin kuin omat taskunsa. Hän on äänittänyt tämän albumin käytännössä yksin. Se on hämmästyttävä suoritus, mutta luultavasti ainoa tapa tehdä tällainen levy. Kenelläkään toisella ei voi olla lihaksia kontribuoida mitään ylimääräistä näin ehjään kokonaisvisioon.

Kaikki aiempi Kela-musiikki on kuulostanut huonommalta likiarvolta jostain muusta. Nyt asia on päinvastoin. Anssi Kela on parempi kuin oikeat juustoiset kasarilevyt. Tarkistin: pyöräytin Invisible Touchin, Building a Perfect Beastin ja pari muuta vastaavaa. Ei niistä yksikään ole biisimateriaaliltaan näin tasainen tai kuulosta näin intohimoiselta ja rehelliseltä. Todellisuudessa paras kasarimusa tehtiin vähän muissa genreissä, mutta sillä ei ole väliä: Kela on kuvitellut fantasiaversion 1980-lukulaisesta aikuisrockista ja kääntänyt sen musiikiksi. Lopputulos toimii, koska hän on uskonut omiin satuihinsa. Tästä olisi monella oppimista.

Levyllä ei ole yhtään keskinkertaista kappaletta, ja ainakin puolet materiaalista on loistavaa. Biisit kuulostavat riittävän samanlaisilta, mutta kun muotokielen sisäistää, tajuaa, että vaihteluakin on varsin paljon. Kela ei ole mennyt konsepti edellä, vaan tehnyt biisin kerrallaan. Lauluilla on oma identiteettinsä.

Sanoittajanakin hän on liekeissä. Tällaisessa musiikissahan ei tarvitse kaihtaa sellaisia korniin tai kliseiseen vivahtavia ilmauksia, jotka singer-songwriterin laulamina saattavat nolostuttaa. Iso tunne ja isot ilmaukset kulkevat käsi kädessä musiikin kanssa. Tekstit eivät silti ole kliseekokoelmia, vaan kieli on Kelan omaa ja riemastuttavaa. En lakkaa ihastelemasta esimerkiksi nerokkaan ja varmaksi megahitiksi muodostuvan Miten sydämet toimii -biisin avausrivejä:

”Siellä kuunneltiin Kirkaa ja Metallicaa
Olin bileissä keskellä outoo porukkaa
Liukenin nurkkaan

Sä tulit musasta mulle avautumaan
Levyraatia päädyimme sänkyyn jatkamaan
Jalat jätti maan”

Tai springsteeniläisesti nostattavan Parasta aikaa -päätösklassikon helmirivejä:

”Kukaan ei vanhana muistele hetkiä jolloin tiskas tai imuroi
Siis jätä astiat altaaseen kun sielussa salamoi”

Tässä on nyt lopultakin se kieli, jota sanoittaja Kela on kai koko ajan etsinyt. Hänhän on romantikko, ei inhorealisti, jollaisena häntä on valheellisesti joskus pidetty.

Kaiken lisäksi pakahtuvan sydämen ihmissuhdelaulujen seassa on ovelampaakin materiaalia. Superkuu valloittaa ensin kohtalokkaalla kasarifunkilla ja Kelan täysin luontevalla räppäyksellä, kunnes sen tajuaa kertovan spurgujengistä vaihteeksi sen itsensä näkökulmasta. Kevät tulee taas on suoranainen anarkia- ja vallankumouslaulu tähän vuoden- ja maailmanaikaan.

Toistaiseksi avoimeksi jää vain se, kuinka pitkään näin helposti ja riemullisesti avautuva levy kestää kuuntelua. Ehkä voi myös huomauttaa, että tällaisen levyn voi todennäköisesti tehdä vain kerran: yhden tempun retroponiksi ei kannata muuttua, vaikka olisi tallin ainoa siihen temppuun kykenevä poni. Näillä asioilla ei kuitenkaan ole merkitystä juuri nyt. Anssi Kela ei ole ainoa hyvä tai varmaan paraskaan tänä vuonna julkaistu levy, mutta päivät pitenevät, enkä ole viime viikkoina tullut mistään muusta yhtä hyvälle tuulelle.

84 Anssi Kelan viides levy on oppikirjaesimerkki siitä, mihin kaikkeen uskallus ja oman visionsa kuunteleminen voivat suvereeniin osaamiseen yhdistyessään kyetä. Olen ihan saatanan onnellinen Kelan puolesta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress