Minikritiikit, viikko 11: Devendra Banhart, Mogwai, Sally Shapiro…

Devendra Banhart – Mala

Nonesuch

84 2000-luvun alun outofolkilla kuuluisuuteen nousseista lauluntekijöistä on kypsynyt uusi indien veteraanisukupolvi, joka ei koskaan oikeasti ollut kuuluisa. Vain harva on saanut toisen tilaisuuden – ja Banhartin toivoisi olevan yksi heistä. Omaperäinen muusikko ei koskaan aivan ole päässyt osaksi samasta huomiosta, jota rohkeampien maneereiden avulla esiintyvät kollegat nauttivat. Sen sijaan Banhart on liikkunut sekoilusta jatkuvasti ovelamman vaihtoehtopopin suuntaan ja hillitympiin, pienimuotoisiin ihmissuhdetutkielmiin. Malan sävellykset ovat näppäriä ja neliraiturilla äänitetty kokonaisuus tasalaatuinen. Se ei ehkä tuo valtavasti lisää siihen soundiin, jota alaa hallitsevien hypnopoppareiden (Ariel Pink, John Maus) on jo kuultu käyttäneen, mutta Banhartin lähestymistavassa kuuluu poikkeava pedanttius ja asiantuntemus haettujen viitteiden suhteen: nanigo-rytmit, doo wop ja disko on mallinnettu täsmällisyydellä. Teksteissään hän on aina lihallisempi kuin kollegansa tanssien tälläkin kertaa sadismin ja masokismin välisellä kapealla nuoralla. Nöyryytys ja nöyrtyminen ovat Banhartin musiikin kestoaineksia: ”If he ever treats you bad, please remember how much worse I treated you, if he doesn’t try his best, remember that I never tried at all”, kuuluu loistava Your Fine Petting Duck. Täydellisyyteen Mala ei yllä, alkuvuoden parhaisiin kyllä. Ja jos kuulija jaksaa keskittyä tähän hyvin rakennettuun popalbumiin vielä kauemmin, hän tulee näkemään ainekset, jotka povaavat levystä kestävää klassikkoa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Cheatahs – Extended Plays

Wichita

81 ”Puntastisella” nimellään gepardien petollisuudesta vihjaava englantilaisyhtye raivaa esikoisalbumillaan tiensä viime vuosien 90’s-revivalin eturiviin. Taiteellisesti Extended Plays on kaukana merkittävästä, mutta sen lemonheadsmaisen napakkaan 28 minuuttiin on mahdutettu niin paljon hyviä fiiliksiä indierockin kultaisen vuosikymmenen surisevilta ja pöriseviltä klassikoilta, ettei levyyn voi kuin ihastua. Raskaimmillaan Cheatahs on levyn alussa ja lopussa: The Swan ja Froshed yhdistävät powerpopin riffit grungen pörinään tavalla, joka tuo mieleen aliarvostetut Sugarin ja Swervedriverin. Transatlanttista tunnelmaa täydentävät jossain taustalla läpi levyn kummittelevat Dinosaur Jr ja Ride sekä tietysti Teenage Fanclub, jonka henki elää vahvana levyn kevyimmissä ja voimakkaimmin laulustemmoihin perustuvissa kappaleissa (Fountain Park, Jacobi). Vähänhän se hävettää tästä näin kovasti tykätä, mutta minkäs teet. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Embassy – Sweet Sensation

International

82 Göteborgilaisen The Embassyn viimeisin Sweet Sensation -albumi on luotettavaa, ruotsalaista laatutyötä alusta loppuun. Kaksikko on selkeästi Cut Copynsa kuunnellut, sillä se osaa tehdä niin hyväntuulista ja vaivattomalta kuulostavaa, tanssimusiikin suuntaan kumartavaa indiepoppia. Avausraita ähisee kuin kanadalaisen Junior Boysin kappaleet, mutta nopeasti albumi asettuu uomiinsa. Levyn kappaleet ovat keskenään kuin samasta muotista, mutta se ei ole lainkaan ongelmallista, sillä yhtyeen kädenjälki on tasaisen varmaa. Esimerkiksi Livin’ Is Easy on discoa kesäisen lauantain etkoille, päätösraita Everything I Ever Wanted kuulostaa huokailuineen hauskalta pastissilta Screamadelican aikaisesta Primal Screamista. Levyn suurimpia ansioita on sen maltillinen mitta. Kahdeksan kappaletta ja yksi välisoitto on tismalleen sopiva kerta-annos The Embassya. Cut Copyn tavoin kokoonpano osaa tehdä tarttuvaa ja myönteisessä mielessä miellyttävää musiikkia, jota ei voi kehua innovatiivisuudesta, mutta jota siitä huolimatta pyörittää nappikuulokkeista päivä toisensa jälkeen. Minä en ole kuunnellut kuluvana vuonna mitään albumia niin paljon kuin Sweet Sensationia. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Fimber Bravo – Con-Fusion

Moshi Moshi

78 Fimber Bravo on yksi maailman arvostetuimmista steel pan -rummun soittajista – ehkä. ”Ehkä” siksi, että musiikkitietämyksessäni on täsmälleen steel pan -rummun mentävä aukko; tietenkään en osaa nimetä maailmalta toista instrumentin taitajaa puhumattakaan siitä, että osaisin laittaa heitä nauttimansa arvostuksen perusteella järjestykseen. Mutta mitäpä siitä: luotetaan siihen, että Bravo on peltirumpupiireissä ns. kova luu. Ainakaan hän ei ole mikään uusi tuttavuus: trinidadilaisen 1970-luvun yhtye 20th Century Steel Band muistetaan pikkuhitistään Heaven and Hell Is on Earth, jonka ”children grow and women producing” -koukku on lainattu lukemattomiin pophitteihin Jennifer Lopezin Jenny from the Blockista Black Eyed Peasin Say Goodbyehin. Sittemmin Bravo-pannun muljutusta on kuultu muun muassa De La Soulin, Morcheeban ja viimeksi Hot Chipin levyillä. Con-Fusion on juuri sellainen eksoottinen novelty-herkku, jollaisia aina silloin tällöin pullahtaa esiin tuomaan väriä länsimaisen populaarimusiikin kalpeille poskipäille. Karibialaisia rytmejä länsiafrikkalaiseen poppiin ja hienovaraisiin elektrosävyihin (Hot Chipin Alexis Taylor kujertaa kauniin The Way We Live Today -balladin) yhdistelevä albumi tuskin mullistaa monenkaan steel pan -ummikon kuuntelutottumuksia, mutta yhden tämä sortin levyn moni heistä varmasti mielellään hyllyynsä laittaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jacco Gardner – Cabinet of Curiosities

Trouble in Mind

74 Jacco Gardner halusi olla Syd Barrett. Juuri valitettavampaa lähtökohtaa ei kuulijan kannalta voikuvitella. Ja kuitenkin: vaikka en suin surminkaan haluaisi kuulla elämässäni enää ensimmäistäkään Liisa ihmemaassa -tuutulaulua, jossa ”pikku-Jane katoaa tuntikausiksi puutarhaan poimimaan kukkasia ja saapuu juuri ennen aamun samettivaloa kotiin, jossa istuu varjoisan ikkunan äärellä iäisyyteen asti rakkauttaan odottaen” (The Ballad of Little Jane), joudun myöntämään, että Cabinet of Curiositiesin cembaloilla, mellotroneilla ja Ringo-rumpufilleillä koristeltu kevytpsykedeelinen kamaripop kuulostaa aika hemmetin hyvältä. Onneksi Gardner on sentään laulajana sen verran monotoninen hoilottaja, ettei tähän levyyn täydy ihan sydän läpättäen rakastua. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ed Harcourt – Back In The Woods

Universal Music

62 Maailmaan mahtuu aika paljon juttuja, jotka eivät varsinaisesti ole huonoja, mutta joista puuttuu se jokin omaleimaisuus ja kekseliäisyys, joka saisi ne jäämään mieleen. Ed Harcourtia on vaivannut jo vuosia taipumus tuottaa tyylipuhdasta, mutta kovin yllätyksetöntä laulaja-lauluntekijätunnelmointia. Eikä tämä uusin muuta asiaa. Kappaleissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, muttei mitään, mikä antaisi syytä hämmästyä tai haltioitua, hermostua tai innostua. Osa kappaleista on suorastaan niin ennalta-arvattavan pastissimaisia, että pahaa tekee. Esimerkiksi Murmur in My Heart on riisutussa ilmaisussaan ihan kiva yritys Jeff Buckleyn parhaan annin suuntaan. Missä on se yli kymmenen vuoden takainen Ed, jonka kynästä lähtivät Apple of My Eyen tai Beneath the Heart of Darknessin kaltaiset mestarilliset tunneryöpyt? Tämä nykyinen ilmaisu on niin hampaatonta. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Chloe Howl – Rumour EP

Columbia

49 Nousujohteisen englantilaisen popparin uutuus Rumour ei ole kestolla pilattu, mutta olivathan ne Frank Sinatran ensimmäiset pitkäsoitotkin pituudeltaan vain rapiat 20 minuuttia, kuuluu senttarien hyväksi havaittu latteus, jonka jälkeen sopii todeta jotain määrän korvaavasta laadusta. Rumourin kohdalla se jää tekemättä. Vaikka taustalla vaikuttaa Passion Pitin, Holy Ghostin ja Nelly Furtadon tuoreimmat tuottanut Christopher Zane, kokonaisuus tuntuu yhdentekevältä, enemmän sämpleriltä radiokäyttöön kuin kestokuunneltavalta tuotteelta. Aiemmin julkaistu No Strings kuulostaa bassokuvioineen huomattavasti Pumped Up Kicksiltä jääden valikoiman tarttuvimmaksi raidaksi. Wish I Could Tell You ja nimikappale sisältävät fragiilissa ilmapiirissä tunnelmoivaa kalseutta, johon Howlin omituisen kömpelö lausunta tuo omaa outoa viehätystään, mutta sävellykset ja lähinnä parin vuoden takaisesta La Roux’n keskitie-elektrosta muistuttava tuotanto jäävät ohuiksi. Yritetäänköhän Howlista leipoa Lana Del Reyn lontoolaisserkkua vai Amy Winehousen sisäoppilaitosstipendin napannutta parasta ystävää? Joka tapauksessa Rumour osoittaa, että konsepti tarvitsee vielä paljon työstämistä. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=jih021R5Djs

Mogwai – Les Revenants

Rock Action Records

67 Postrockin veteraaniluokkaa lähestyvä Mogwai on säveltänyt musiikkia ranskalaiseen, zombie-elokuvien kuvastoa kierrättävään Les Revenants -tv-sarjaan. Lopputuloksena on epätasainen ja luonnosmainen kokoelma kappaleaihioita. Varsinaisiin studioalbumeihinsa verrattuna Mogwai soi nyt riisutumpana ja kosketinvetoisempana. Yhtye on tiivistänyt ilmaisuaan, sillä melkein poikkeuksetta soundtrackin kappaleet ovat noin neliminuuttisia. Se onkin haaste, josta yhtye ei selviä kunnialla. Mogwain tavaramerkkejä kuitenkin ovat kitaravallit ja jännitteet, joita se rakentaa kappaleisiinsa minuuttikaupalla. Sen vuoksi Les Revenantsia kuunnellessa, kuten esimerkiksi avausraita Hungry Facen aikana, huomaa usein ajattelevansa, että kappaleet jäävät vain luonnoksiksi. Ilmaisun tiivistämisestä ja kosketinvetoisuudesta huolimatta albumi jättää tunteen, että Mogwai on alkanut toistaa itseään. Yhtye on julkaissut uransa aikana jo niin monta Relative Hysterian ja This Messiah Needs Watchingin kaltaista melankolista tunnelmapalaa. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sally Shapiro – Somewhere Else

Paper Bag Records

84 Ei Sally Shapiron touhussa ole edelleenkään tarpeeksi omituisuutta ja äkkivääryyttä, että se voisi kohota kansainvälisen klubimusiikkikentän ylimpään ja raja-aidat rikkovimpaan joukkoon, mutta jos haluaa tanssijalan nykimistä, suuria tunteita ja kouludiskoromantiikkaa, niin tämä on oppikirjaesimerkki siitä, miten ne saavutetaan. Jos olisin kyynikko, voisin raivostua tämän levyn tähtisumunhohtoisesta romantiikasta ja uneliaan kaihoisasta intohimosta, mutta koska en ole, olen suorastaan rakastunut tähän menoon. Ja jos eurooppalaisen diskon nostalgian, joka limittyy iskelmämusiikin ja chansonien melankoliaan, voi tuoda tähän aikaan paremmin kuin mitä tällä levyllä tehdään, niin kertokaa toki miten. On vaikeampi kuvitella parempaa etkomusiikkia kuin tämä. Oi, mitä voimia! (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Roddy Woomble – Listen to Keep

Reveal Records

30 Vielä kymmenen vuotta sitten Roddy Woomble oli kavereidensa kanssa Idlewild, maailman mukavin korostetusti skotlantilainen voimapunkpop-yhtye. Nyt kolmannella soololevyllään hän tekee kaikkensa peitelläkseen aksenttiaan ja hellyttävää nasaalia vaikerrustaan silloin kun oikein sattuu. Listen to Keep teeskentelee amerikkalaista folk-perinnettä tylsimmillään. Woomble tuntuu enää muistavan vain vanhat kikkansa ja koristeensa, joilla hän Idlewildin parhaita sointuja lihavoi ja valaisi. Tarinoista ovat poissa päälleliimatut mutta pahansuovat kirjallisuusviitteet ja liiasta yrittämisestä hirttosolmuun menneet rakkaudet. Jokaisen raon, josta saattaisi livahtaa esiin edes yksi raaka tunne, Woomble tilkitsee jousilla, stemmoilla, harmonilla tai jollain kivalla soittimella, jolla on tarina, joka ei kiinnosta ketään. Vaikea tätä silkoista yhdentekevyyttä on antaa anteeksi. Uuvuttavasta tyhjäkäynnin määrästä päätellen Woomble on onneksi itse tyytyväinen. (Tapio Reinekoski)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!