Minä ja Ville Ahonen – Mia

Johanna Kustannus

fgfdgdfgd

Ville Ahonen osaa varoa helppoja ratkaisuja.

Maan hehkutetuin uusi lauluntekijä lähtee toisella levyllään sukellusretkelle todella syviin vesiin. Vaarallista puuhaa sellainen.

MinaVilleKansiMinä ja Ville Ahosen nimetön debyytti (2010) jäi kerrasta mieleen. Viiston huumorin ja vihaisten neuroosien taittama synkkämielinen taidepop oli jotain uutta Suomessa. Ristoon sitä olisi ehkä voinut verrata, mutta Ahosella oli selvästi oma äänensä ja musiikillista rohkeuttakin yllättäviin ratkaisuihin huiman Musta virta -päätösraidan tanssittavaa katharsista myöten. Kaikkia kulmia ei ollut hiottu, mutta oli selvää, että tämän miehen jatkotekemisiin tulisi kiinnitettyä tarkkaa huomiota.

Kohudebyytin odotettua seuraajaa voi lähestyä monella tavalla. Kompromissiton ja taiteellisesti kunnianhimoinen konseptilevy on yksi vaihtoehto, tosin ei herkkähermoisille sopiva. Toisaalta tuo edellinen virke antaa ymmärtää, että Mia olisi tietoisen urasuunnittelun tulosta: näin en usko asian vähimmässäkään määrin olevan. Joskus taiteilija ajautuu paikkaan, josta käsin tehdään tällaista musiikkia. Heti mieleen tuleva vertailukohta on Eelsin pysäyttävä Electro-Shock Blues – aikoinaan odotettu kakkoslevy sekin.

Ellei asia käynyt jo selväksi: Mia siis on tunnelmaltaan rikkoontumaton, äärimmäisen vereslihainen ja hyvin tummanpuhuva albumi. Se ei varsinaisesti kerro “tarinaa”, mutta tuntuu kyllä pyörivän tarkkaan määriteltyjen teemojen ja yhden miehen ja yhden naisen ympärillä. Levyn hilpeitä aiheita: masennus, itsetuho, mustasukkaisuus ja se, mitä nämä yhdessä tekevät ihmissuhteelle.

Parilla ensimmäisellä kuuntelulla tein sen virheen, että soitin Miaa aika hiljaa, ehkä siksi, että oletin intiiminoloisen musiikin hyötyvän tästä. Lopputulos oli, etten ollut saada levystä otetta millään. Se tuntui työntävän luotaan ja asunnosta pois. Oli kuin nurkissani olisi mutissut joku maanikko, jota ei pystynyt vaientamaan.

Mian kuuntelemisessa suljetussa tilassa on nimittäin se ongelma, että levy itsessään on sarja suljettuja tiloja. Se tapahtuu kertojan pään sisällä, pahaenteisesti lukituissa kylpyhuoneissa ja kaikensorttisissa umpikujissa. Kerronta kiertää kehää, vatvoo pakkomielteisesti samoja asioita ja palaa lähtöruutuun. Ulospääsyä ei ole. Tässä ei edetä pisteestä pisteeseen b, vaan tullaan kerta toisensa jälkeen kuilun partaalle samojen kysymysten äärelle: hyppääkö tuo, vai työnnänkö minä sen reunan yli?

Tämä on taiteellisesti perusteltua, koska sekä masennus että mustasukkaisuus ovat kehämäisiä olotiloja, ja siinä niiden pirullisuus onkin. Ne ovat myös suljettuja tiloja sikäli, että ulkopuolinen ei yleensä ymmärrä eikä pysty puhumaan järkeä.

Kun tekstien ohella myös musiikki on vähäeleistä, toisteista, kalmankylmää ja jähmeän staattista, voidaan todeta, että Mia yltää harvinaiseen muodon ja sisällön ykseyteen. Tämän täytyy olla aivan viimeistä nuottia ja äänenpainoa myöten mietitty kokonaistaideteos. Tai siltä se kuulostaa; kyllähän lahjakkaan yksilön intuitiokin pystyy vaikka mihin.

Mutta entä sitten ongelmani levyn lähestymisen suhteen? No, suuri osa niistä ratkesi aika yksinkertaisesti: roimasti lisää volyymia. Toisin kuin voisi luulla, tämä ei tehnytkään kuuntelukokemuksesta entistä intensiivisempää, vaan vapaamman. Musiikin alkoi kuulla musiikkina, eikä se tuntunut enää niin painostavalta. Alkoi tajuta, että levyn erinomaisissa sovituksissa on hienovaraista draamaa paljonkin.

Esimerkiksi pelottava avausraita Joulukuun kolmas sisältää minimalistisuudessaan komean melodian (ja levyn hätkähdyttävimmän yksittäisen säkeen: “Pian tulee pimeää / syötän koiralle härän kyrpää”). Mene kotiin paljastui goottilaiseksi pienoismelodraamaksi rummunkumahduksineen ja koskettimineen. Ahosen harrastama kahden laulusoundin – androgyynin falsetin ja psykoottisen puolipuheen – vaihtelu sai lisätehoja.

Ei siitä silti mihinkään pääse, että Mia on hyvin raskasta kuunneltavaa. Synkän sydäntalven ja kynttilättömien hautausmaiden musiikkia, joka tunkeutuu rohkeasti ihmismielen kaikkein vittumaisimmillekin alueille. Petollisen kevyen vihellysmotiivin koristama Kerro minulle rakkaani on albumin musiikillisesti mieleenpainuvimpia raitoja, ja samalla monessa mielessä ongelmallisin. Mustasukkaisuustilitys huipentuu rukouksenkaltaisesti hoettuun lauseeseen “haluan että tukehdut hänen allensa”. Tässä viedään kuulija epämukavuusalueelle tietysti aivan tarkoituksella. Riippunee kuulijasta, mitä sieltä löytyy.

Rohkeus-päätösraita on äärimmäisen hauras ja melodialtaan suorastaan toiveikas. Klassinen tapa päättää tällainen levy – vrt. Eelsin P.S. You Rock My World. En ole kuitenkaan varma, mitä Ahonen tuli lopulta sanoneeksi. Hän osaa varoa helppoja ratkaisuja.

79 Kunnianhimoinen, rohkea, tavoitteissaan onnistuva ja vaativa levy. Lepohetkiä tai mainittavia tunnelmanvaihtoja sen 37 minuuttiin ei mahdu. Nostan hattua, mutta en tiedä, kuinka usein tulen Miaa kuuntelemaan, sellaisiin paikkoihin se vie.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!