Retroaallonharjalla – 10 merkittävintä uuskasarimusiikin ilmiötä

1980-luku on taas muodissa useammankin nostalgisen pop-ilmiön myötä. Tämä näkyy esimerkiksi remake-osastolla, kun Napakympin, MacGyverin ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien kaltaiset uudelleen toteutetut instituutiot tavoittelevat paitsi 1980-luvulla kasvaneita faneja, myös nuorempaa yleisöä. Mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt, että kasarivaikutteet ovat vahvoja myös täysin tuoreiden taiteellisten tuotosten parissa – uuskasari, virallisemmin retrowave, on voimissaan sekä television, elokuvan että musiikin puolella.

Päinvastoin kuin edellä mainitut remaket, jotka yrittävät päivittää esikuvansa tälle vuosituhannelle, retrowave pyrkii luomaan uudelleen autenttisen kokemuksen 1980-luvusta… miltä tosiasiassa tuntui elää kyseistä vuosikymmentä. Genrenä retrowave käsitetään nimenomaan 1980-luvulle tyypillisiin syntetisaattorisoundeihin pohjaavana musiikkina, vaikka crossover-ilmiöitä esiintyy ja ne on otettu huomioon tätä listaa tehdessä.

Seuraavana siis esittelyssä kymmenen merkittävintä retrowave-musailmiötä, jotka osittain myös risteytyvät muiden taiteenlajien kanssa.

#10 Michael Cassette ja Anssi Kela

Aloitetaan Suomesta. Michael Cassette lienee maamme ainoa vähänkään tunnetumpi retrowave-nimi. Helsingin kotipaikakseen ilmoittava Cassette pysyttäytyy kokonaan poissa julkisuudesta, eikä paljasta Soundcloudissa tai Spotifyssa itsestään käytännössä mitään muuta kuin että hänen soundinsa pohjaa vintage-laitteiden ja modernin teknologian yhdistelemiseen. Päivitettyjen sovitusten, kuten Miami Vicen Crockett’s Themen, ohella Michael Cassette tekee retrokollegoitaan vahvemmin klubibiittien ja trancen kanssa flirttailevia kokonaisuuksia.

Retrowaveksi voidaan katsoa myös Anssi Kelan uusimmat levyt Anssi Kela ja Nostalgiaa. Ne pohjaavat kuitenkin monipuolisemmin aikakauden musagenreihin kuin puhtaaseen syntikkasoundiin. Silti, parhaimmillaan Kelan albumit kuulostavat enemmän 1980-luvulta kuin moni alkuperäinen kasarilevy.

#9 Uudet retropeli-soundtrackit

Nimenomaan pelit toimivat 1980-luvulla syntikkamusan vakiinnuttajina sukupolven alitajunnassa. Pelit ovat aina enemmän tai vähemmän ylläpitäneet genreä silloinkin, kun se ei ole ollut hengissä musamaailmassa. Etenkin viime vuosina retrowave on kuitenkin kasvattanut suosiotaan sen alkuperäisen lanseeraajan piirissä.

Musapuolella kunnostautuneita retropelejä ovat etenkin räiskintäpeli Far Cry 3: Blood Dragon, jonka action-leffojen soundia syntikoihin yhdistävästä musiikista vastaa mahtipontinen Power Glove, sekä ultravaikeat ja väkivaltaiset Hotline Miami I ja II, jotka yhdistelevät soundtrackeillaan useampiakin retrowave-artisteja. Mukana ovat muun muassa Com Truise, Das Mörtal sekä todella persoonallista soundia luovat Sun Araw ja M|O|O|N, jonka Crystals-biisi kuullaan Hotline Miamin ensimmäisessä osassa.

https://youtu.be/37-WR-SyTxs

#8 Twin Shadow

Dominikaanitaustainen George Lewis Jr. eli Twin Shadow on yksi uuden vuosituhannen indietähdistä, jonka musiikissa 1980-luvulla on suuri vaikutus. Myös muotimaailmassa vaikuttava ja dj:nä työskentelevä Twin Shadow ammentaa isosta soundista yhdistellen Simple Mindsin mahtipontisuutta Depeche Moden synkkiin kierteisiin ja jopa Survivorin sankaripoppiin. Ensimmäiset albumit Forget (2010) ja Confess (2012) antavat tyylistä jo vahvaa osviittaa, mutta sen kulminoituma on Twin Shadow’n kolmas albumi Eclipse (2015), jota suureellisempaa poppia ei ole viime aikoina juuri kuultu. Artistin neljäs albumi Caer julkaistiin huhtikuussa.

#7 Anamanaguchi ja 8-bittinen musa

Pelimaailmasta ammentavat myös ensimmäisen Nintendon ja Commodore 64:n äänimaailmasta ammentavat yhtyeet. Useimmat kasibittibändit keikkailevat esittäen vanhoja tietokonepelimusiikkeja tai tuoreita hittejä 8-bittisversioina, mutta myös uutta materiaalia tekeviä yhtyeitä löytyy. Niistä tunnetuimpia ovat muun muassa Depeche Modea ja The Curea low-res-soundeihin yhdistelevä Crystal Castles sekä ensisijaisesti japanilaiselta kuulostava, mutta umpiamerikkalainen Anamanaguchi.

Anamanaguchi tekee energistä 8-bittipoppia, joka ottaa vaikutteita elektropunkista, nykyhittitehtailusta ja jopa 1980-lukuslovareista. Kiteytettynä yhdistelmä kuulostaa suunnilleen siltä kuin Daft Punk ja Britney Spears olisivat tehneet musiikkia vanhoille konsoleille. Tai jotain.

#6 St. Lucia

Brooklynilaisbändi St. Lucian kakkosalbumi Matter (2016) on puhdasta 1980-luvun juhlaa. Oikeastaan jokainen levyn kappale muistuttaa jostain aikakauden yhtyeestä tai hitistä, kuulostamatta kuitenkaan imitaatiolta. Matter-levy vakuuttaa, sillä kyse ei ole vain aikakausipastissista, vaan biiseissä on vahvaa hittipotentiaalia jopa nykyaikana, saati 1980-luvulla soitettuna – kannattaa vaikka käydä DeLoreanilla testaamassa.

St. Lucian nokkamies on eteläafrikkalainen Jean-Philip Grobler, joka yritti nuorempana rokkarin uraa, mutta palasi varsin nopeasti nuoruudenrakkautensa kasaripopin pariin. Vuonna 2014 Flow Festivalilla esiintyneen yhtyeen vahvimmat inspiraatiot löytyvät 1980-luvun syntsapopista, artisteista kuten Duran Duran, A-Ha ja Phil Collins.

St. Lucia on kasattu puhtaasti kasarin ympärille ja nauttii vain indie-suosiota, mutta tunnetumpiakin bändejä 1980-luku kiinnostaa. Esimerkiksi The Killers on flirttaillut kahdella uusimmalla levyllään kasarin suuntaan ja emorock-yhtye Paramore julkaisi viime vuonna vahvasti 1980-luvusta ammentavan, mahdollisesti parhaan levynsä After Laughter.

#5 Le Matos

Montrealissa perustettu ranskankanadalainen duo, Jean-Nicolas Leupi ja Jean-Philippe Bernier, muodostavat Le Matosin – kahden miehen syntetisaattoribändin, joka retrowave-yhtyeistä ehkä kaikkein vahvimmin ammentaa syntikkamaestrojen Jean-Michel Jarren, Vangeliksen ja elokuvaohjaaja John Carpenterin musiikista. Yhtyeen kappaleet ovat pääasiassa instrumentaaleja, tosin joskus kaksikko lainaa ääntä vierailevilta retrowave-solisteilta.

Yhtyeen ylittämätön mestariteos on uusiseelantilaiseen kasari-actionleffa Turbo Kidiin sävelletty soundtrack Chronicles of the Wasteland. Playtime Is Over -kappaleen montaasivideo tarjoilee esimakua albumista ja varsin katsottavasta elokuvasta – jatko-osakin on jo tekeillä.

https://youtu.be/9EpLw2RaSXg

#4 Kristine

Youtuben hienolta NewRetroWave-kanavalta – joka kannattaa heti laittaa seurantaan – löytyy suurin osa lajityypin edustajista, ja ylläpitäjät lisäävät tuoreita videoita kanavalle päivittäin. Retrowave-yhtyeitä on viime vuosina noussut kuin irtokarkkisieniä neonsateella. Vakiintuneita bändejä ja artisteja alkaa olla jo kymmeniä: FM Attack, Futurecop!, Flamingo Drive, VHS Dreams, Robert Parker…

Suurinta osaa edellä mainituista yhdistää se, että ne ovat tehneet yhteistyötä kreikkalaisen retrowave-popparin Kristinen kanssa. Artistin nimetön, varsin vakuuttava debyyttialbumi julkaistiin 2015.

“Halusin tehdä mahdollisimman 1980-luvulta kuulostavan levyn, joka olisi voitu julkaista vuonna 1989, kun aurinko laskee paikassa, jossa on ikuinen kesä”, Kristine kertoo.

Itse kappaleensa säveltävän ja sanoittavan ja useampaa instrumenttia soittavan Kristinen tumma pop-altto on kuin Kim Wilde, Laura Branigan ja Bananaraman tytöt olisivat inkarnoituneet yhdessä artistissa.

Kristinen debyyttialbumin ainoa miinos on, ettei sen kappaleisiin ole vielä tehty musiikkivideoita – näin olemme hänen musiikkinsa kuvittamisen suhteen vain fiilistely-stillien varassa.

#3 Mitch Murder

Jos haetaan johtavaa poptaustanimeä mistä genrestä tahansa, niin eiköhän sitä Ruotsista kannata lähteä ensimmäisenä etsimään. Mitch Murder on tehnyt yhteistyötä Kristinen kanssa ja sotkeutunut moneen muuhunkin retrowave-kuvioon, kuten suurta some-huomiota saaneeseen retro-lyhäriin Kung Furyyn ja sen soundtrackiin sekä David Hasselhoffille tilaustuunattuun True Survivor -musiikkivideoon. Katsojakertojen perusteella Mitch Murder lienee suosituin retrowave-artisti; Kung Furya on klikattu 30 miljonaa kertaa, True Survivoria vajaat 34 miljoonaa.

Tukholmasta kotoisin oleva Johan Bengtsson on kuitenkin enemmän kuin yhden hitin ihme, ja Spotifysta löytyykin Mitch Murderin säveltämiä upeita retrowave-kokonaisuuksia. Muun muassa albumit After Hours (2009) ja Interceptor (2014) pärjäävät vertailussa miehen suurimmalle kasariesikuvalle Jan Hammerille.

#2 Drive ja retrowave-pioneerit

Mitch Murder oli tehnyt retrowave-musiikkia jo muutaman vuoden ajan, kun Nicholas Winding Refn alkoi kuvata kasarivaikutteista Drive-leffaansa Ryan Goslingin kanssa. Juuri Drive voidaan jäljittää retrowave-ilmiön läpimurroksi, sen jälkeen buumi alkoi toden teolla levitä taiteenlajista toiseen.

Los Angelesiin sijoittuva action-trilleri kertoo hiljaisesta stunt-miehestä, joka tekee yökeikkaa pakokuskina ja ottaa tehtäväkseen huolehtia vankilaleskestä ja tämän pienestä pojasta. Driven soundtrack kokoaa retrowaven merkittävimmät pioneerit samalle levylle. Mukana ovat nimenomaan ne artistit – College, Electric Youth ja Kavinsky – jotka useimmiten nimetään genren käynnistäjiksi.

Kavinsky on kolmikosta tunnetuin. Jo 2006 synthwavella aloittaneen ranskalaisen Vincent Belorgeyn työ kiteytyy Driven jälkimainingeissa 2013 julkaistuun Outrun-albumiin. Julkaisu oli lajityypille niin merkittävä, että levyn house-biiteillä leikittelevät yöinstrumentaalit loivat retrowavelle oman alagenren, joka nimettiin albumin mukaan outruniksi.

Drive-elokuvan ohella muitakin uusia kasarileffa- ja tv-tuotantoja löytyy, kuten Netflixissä näkyvä murhatrilleri The Guest ja Amazonin hieno kasvutarina Red Oaks. Niiden vaikuttavilla soundtrackeilla kuullaan niin vanhaa kuin uuttakin kasarimusaa.

Suurin 1980-lukua hyödyntävä ilmiö tällä hetkellä on tietenkin Netflix-hitti Stranger Things, mutta sen soundtrack ei aavemaista tunnaria lukuun ottamatta yllä muiden retrowave-tuotantojen tasolle. Drive-elokuvan fiilis puolestaan kiteytyy Collegen ja Electric Youthin yhteiseen A Real Hero -hittiin.

#1 The Midnight

Jos retrowaven hienoutta kuvaamaan pitäisi valita vain yksi yhtye tai artisti, arpa osuisi kalifornialaiseen The Midnightiin. Tanskalaistaustainen instrumentalisti-tuottaja Tim McEwan ja amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Tyler Lyle löysivät toisensa vuonna 2012 biisintekokurssilta ja huomasivat olevansa riittävän samanlaisia ja erilaisia muodostaakseen jotain uutta. Kaksikon toisistaan eroavat taustat kuuluvat The Midnightin musiikissa. Vaikka se nojaa vahvasti nostalgiaan, The Midnight yhdistää riittävästi innovatiivisia asioita kuulostaakseen tuoreelta. Innoittajina McEwan ja Lyle mainitsevat kasarinimien ohella etenkin laulaja-lauluntekijät Bruce Springsteenistä Bob Dylaniin.

Oikeastaan kaikki The Midnightin tuotokset – Days of Thunder EO (2014), ensimmäinen albumi Endless Summer (2016) ja tuorein levy Nocturnal (2017) – kestää kuunnella ensimmäisestä viimeiseen kappaleeseen. The Midnightin musiikillinen kekseliäisyys ja raikas emotionaalisuus ovat muutamassa vuodessa nostaneet yhtyeen retrowaven huipulle, ja bändin ensimmäinen keikka viime marraskuussa Los Angelesissa myytiin heti loppuun. Kiertue jatkuu tänä vuonna, mutta vain Pohjois-Amerikassa.

Jos Flow Festivalin taiteelliset vastaavat lukeva tätä artikkelia, niin jooko? Tähän yhtyeeseen (ja videoon) kiteytyy koko retrowave.

https://youtu.be/BRupqYXNUVw