Robyn lienee ainoa 1990-luvun europophuumasta kuivin jaloin selvinnyt artisti. Kun 16-vuotias artistinalku retkotti masu paljaana esikoisalbuminsa Robyn Is Heren (1995) kannessa ja kysyi Max Martinin ja Denniz Popin sulosävelten lomasta viettelevästi ”do you know what it takes”, niin kukaan – ei kerrassaan kukaan – osannut ennustaa, että viisitoista vuotta myöhemmin hän olisi yksi Euroopan uskottavimpia ja inspiroivimpia poptähtiä.
Robyn on paras.
Robynin esikoisalbumi teki laulajasta hetkellisesti jenkkimarkkinoiden platinatähden, kiitos sille lisätyn Show Me Love -superhitin (1996), joka soi 1990-luvun lopulla paitsi maailman jokaisella radiokanavalla, myös muun muassa Sabrina, teininoita -tv-sarjassa ja Lukas Moodyssonin Fucking Åmal -elokuvassa (1998). Suosion hiipuessa Robyn näytti taantuvan yhdeksi Pohjolan pop-prinsessoista jonka tekemiset eivät Skandinavian ja Keski-Euroopan ulkopuolella voisi vähempää kiinnostaa.
Käänne koitti 2000-luvun puolivälissä, kun Robynin levy-yhtiö Jive Records ei lämmennyt uuden Who’s That Girlin klubiuskottavalle elektropopsoundille.
Robyn veti herneen nenään, perusti oman levy-yhtiön Konichiwa Recordsin ja julkaisi sen kautta Robynin (2005), itseluottamusta nimeään myöten uhkuneen statementin, jonka viesti oli kristallinkirkas: uusi aikakausi on koittanut ja uusi tähti syttynyt.
Robynin euroläpimurron sinetöi Andreas Kleerupin kanssa tehty dance-anthem With Every Heartbeat, joka nousi Iso-Britanniassa jopa singlelistan ykköseksi. Sen jälkeen Robynin puhelin alkoikin piristä: Basement Jaxx, Madonna, Kelis, Diplo…
Ruotsalaisen upean viisivuotisperiodin kruunasi viime vuonna kolmessa osassa julkaistu Body Talk -albumikokonaisuus, jonka lähes jokaisen kappaleen olisi voinut julkaista singlenä. Ja jatkoa on ilmeisesti luvassa jo tänä vuonna.
Robyn teki läpimurtonsa Iso-Britanniassa Kleerupin With Every Heartbeatilla, jonka hän esittää tässä vuoden 2008 Nobel-gaalassa. Tanssi, Martti, tanssi!