Se on se tietty 1990-luvun indierockin soundi, joka muistuttaa minua eniten siitä kuinka kasvoin melkoisen hiljaisessa kaupungissa. Välillä ei ollut paljoakaan tekemistä, ja viimeistään puberteettivaiheessa pikkukaupunkimentaliteetti alkoi aiheuttaa hampaankiristystä.
Onneksi senaikainen tyttöystäväni sattui tuomaan mukanaan toivomani levyn: Dismemberment Planin Emergency & I:n. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin siitä oli tullut levy, jota kuuntelin aina (kesäisempien) iltojen pimetessä, puhtaasti siitä syystä että siltähän se kuulostaa. Katuvalojen ja lehvien kohtauspisteeltä. Kyynikko toteaisi: Frendien intron loppukohtaukselta, mutta liekö silläkään väliä.
Kirveellä suoritettu jako lohkoo Emergency & I:n biisit suunnilleen kolmeen osaan. On huomattavasti pirteämpää, energistä hassuttelua (Gyroscope, 8½ Minutes, You Are Invited, Memory Machine), superlatiivista pohdiskelua (A Life of Possibilities, Back and Forth) ja surumielistä maalailua (Spider in the Snow, The Jitters). The City menee viimeksi mainittuun.
Kaupunkiangstia! Yksinäisyyttä! Travis Morrison tarttuu pieniin yksityiskohtiin ja yhdistää pisteet – lopputulos on täynnä muodotonta tyhjyyttä ja kalvavaa yksinäisyyttä. Joe Easley soittaa loputtoman tarttuvaa, eteenpäin nojaavaa rytmiä.
Joskus aikoinaan, kun muut samanikäiset alkoivat kaikota alkuperäisiltä asuinsijoiltaan, The City oli melko pistävääkin kuultavaa. Eihän siellä pohjoisessa ollut todellakaan mitään tekemistä, mutta kun tuttavat eivät olleet enää edes samassa kaupungissa, hiljaisuus alkoi todellakin käydä hermoille. Oli viisainta liittyä Travis Morrisonin kaipailemiin henkilöihin, jotka näkivät tulevaisuutensa aivan muualla: ”The city’s been dead for long enough”.
Bonus!
Dismemberment Planin tuotantoon kuuluu myös yksi kaikkien aikojen bilebiiseistä.