Tuokiokuva tien laidalta
Eksistentiaalinen levottomuus nosti SE:n Pohjalta uuden aallon harjalle.
Vuonna 1978 Love Records julkaisi suomalaisen uuden aallon alkuhuudoksi määrittyneen Pohjalla-kokoelman. Klassikkoasemaan nousseella levyllä neljä tuoretta bändiä hahmotteli suuntaviivat sille, mitä kaikkea täkäläinen punk saattoi olla. Orkesterien virkeä ja omaehtoinen ote sävähdytti ensi iskuista alkaen ja sai esimerkiksi Soundin Waldemar Walleniuksen pakahtumaan ylisanoihinsa.
Kokoelman ytimen muodostivat raivokkaassa vireessä ollut Pelle Miljoona & N.U.S. ja yhteiskunnallisen kurjuuden korskeaksi hauskanpidoksi kääntänyt Problems? Niiden rinnalla kömpelömpi, mutta oudon karismaattinen Sehr Schnell muistutti, että kenellä tahansa oli mahdollisuus osallistua riemuun millä keinoin hyvänsä.
Pelkästään tämä helsinkiläinen troikka olisi tehnyt levystä kuolemattoman.
Kokonaisuuden varsinainen aarre oli kuitenkin Tikkakoskelta ponnistanut SE. Orkesteri toimitti kokoelmalle kaksi kappaletta, jotka muodostivat albumin sisälle oman pienen maailmansa. SE oli herkkä ja suorapuheisuudessaankin runollinen yhtye, jonka musiikki kuulosti harkitummalta ja kunnianhimoisemmalta kuin naapuriorkesterien mäiske.
Yari odottaa tuulta ja tulvaa Jyväskylän yliopiston kampuksella 1970-luvun lopulla... Kuva: Pekka Helin
Hämmentävät rillipäät
Tyylillisesti SE:n Pohjalla-kappaleet poikkesivat toisistaan. Peilit oli pianovetoinen balladi, jonka tarkkanäköistä kerrontaa seurasi täysin erilliseltä kuulostanut kitarainferno. Iskusävelmäkseen yhtye tarjosi kompaktimman kiskaisun Ei asfaltti liiku. Rumpujen ja basson kiihkeästi johdattelema kappale erottui kielikuvia kaihtaneista kanssaraidoistaan jo ensimmäisillä riveillään:
”On yö, minä yön tunnelissa
autot on valoja, silmät juovuksissa
Kuinka kauan olen tässä ehtinyt olla
ei ees aika näytä pysähtyvän peukalolla”
Kokonaisen mielentilan muutamalla sanalla määritelleen kerronnan kylkeen iskeytyi pureva kitara. Kappale tuntui tavoittelevan lentoonlähtöä, vapautusta, mitä tahansa…
”Tulisi tuuli missä avaisin siivet
tulisi tulva missä nousisin maihin
Tulisi aamu missä paeta yötä
mutta tulee vain maata pitkin juoksevia autonkuoria”
…mutta laulun kliimaksi olikin tuskaisesti kirvoittunut toteamus omasta rajallisuudesta, lähes lannistunut huomio keskellä itsevarmaa levyä:
”Ei asfaltti liiku, vaikka tekisin kuolemaa
Eikä asfaltti liiku kun kastan pääni bensaan ja sytytän palamaan”
Kappaleen eksistentiaalinen levottomuus poikkesi punkin päälauseisiin tukeutuneesta retoriikasta. Kun muu punk-liike katsoi eteenpäin, uskoi muutokseen ja ravisteli yhteiskunnan rakenteita, SE vei kuulijan yksinäisen tien laitaan, eristyksiin koko maailmasta.
Yhtye ei kuitenkaan ollut älyllisyytensä etäännyttämä, muiden yläpuolelle eristäytynyt joukkio. Päinvastoin, SE:n nokkamies Yari muistelee 1970-luvun loppua yhteisöllisenä ja iloisena ajanjaksona. Ihmisiä tuli ja meni, kaikki tunsivat toisensa, jotain tapahtui koko ajan.
”Olin muuttanut kotoa Kemistä muun bändin kanssa kommuuniin Tikkakoskelle, hiukan Jyväskylästä pohjoiseen. Siellä asuimme ja treenasimme, joten elo oli erittäin energistä. Välillä muut bändit saattoivat tulla vierailulle, jos olivat keikkamatkalla siellä päin.”
”Loppujen lopuksi Tikkakoski tuntui olevan lähellä Helsinkiä. Ensimmäisen punk-aallon bändit Eppu Normaalia lukuun ottamatta olivat samalla levy-yhtiöllä, jonka tiloissa oli myös studio. Yhteistyötä ja ystäviä oli siis paljon. Esimerkiksi Tumppi Varonen tuli soittamaan rumpuja Lui-singlellemme (1979), kun oma rumpalimme väsähti. Itse soitin koskettimia Pellen Pelko ja viha -levyllä (1979) sekä joillakin keikoilla.”
Pohjalla-levy ja sitä seurannut kiertue leimasivat SE:n erottamattomaksi osaksi suomalaista punk-liikettä. Yhtye mielsi viitekehyksen alusta asti omakseen ja heittäytyi mielellään ajan hengen vietäväksi.
”Lähetimme demon Lovelle, eikä mikään muu vaihtoehto tullut edes mieleemme. Love julkaisi tuolloin likimain kaiken omaa tekemistämme inspiroineen suomalaisen rockin.”
”Pohjalla oli Aten idea. Hän halusi SE:n mukaan voidakseen hieman laajentaa punkin kuvaa. Blom lainasi tiedotteissaan Sex Pistolsin Johnny Rottenia, jonka mukaan punkin idea oli tehdä omia, omaehtoisia juttuja apinoinnin sijasta.”
1970-luvun lopulla SE:n musiikista kuulsi läpi muita uuden aallon yhtyeitä laajempi vaikutepohja. Perinteisen rockin seasta löytyi balladitaidetta ja suomalaista undergroundia. SE versioi singleillään vanhoja iskelmiä ja höysti keikkojaan otteilla Richard Wagnerin sävelkirjasta. Televisiossa Yari kävi maalailemassa herkin sävyin nuoren parin pohdintaa siitä, tulisiko heidän pitää vahinkolapsensa.
Vaikka SE karttoi kategorioita alusta asti, Yarin on edelleen helppo määritellä se musiikillinen kenttä, josta yhtye alkuaikoinaan ammensi.
”Biisintekijänä vahvin vaikuttaja oli Lou Reed. Myös sellaiset nimet kuin The Beatles, T.Rex, David Bowie ja Roxy Music innostivat minua. Lisäksi olen aina kuunnellut paljon klassista musiikkia ja 1930–1950-lukujen kotimaisia iskelmiä. Uuden aallon artisteista voimakkaimmin kolahtivat Patti Smith, Sex Pistols, The Clash, Television ja Buzzcocks.”
”Lehdistö antoi SE:lle yliopistoyhtyeen leiman, koska bändissä oli paljon rillipäitä. Lisäksi biisimme olivat pidempiä kuin muilla ja niissä oli muitakin kuin kolmisointuja. Tosiasiassa SE oli ensimmäisen aallon bändeistä ainoa, jossa ei ollut ylioppilaita vaan koulunsa keskeyttäneitä.”
”Keikoilla SE oli suorempi kuin levyillä. Soitimme myös punk-biisejä, joita ei koskaan levytetty. Vastaavasti debyyttilevymme …Ja me tehtiin rakkautta (1979) oli jotakin ihan muuta kuin mitä me soitettiin keikoilla.”
”Meitä ei kuitenkaan häirinnyt lainkaan se, että yhtye määriteltiin suhteessa muihin punk-bändeihin ja Pohjalla-projektiin. Siitä oli päinvastoin hyötyä. Kelluimme mukana aallonharjalla, jonka voima kannatteli meitä.”
...mutta saakin seurakseen kosketinsoittaja P. A. Ulmasen. Kuva: Pekka Helin
Ihokarvat kertovat
Tuokiokuva teinivuosiltani. Kävelen aamuyön kaatosateessa laskuhumalassa kohti kotia. Matka tuntuu pitkältä, mutta taksiin ei ole rahaa. Autot roiskuttavat vettä päälleni, niiden humina kaikuu päässä ja valot särkevät silmiä. Tahdon nukkumaan, nostan peukalon ylös. Kukaan ei pysähdy.
”Sade tulee päälle, kaikkensa antaa
eikö kukaan pääse lähemmäksi taivaanrantaa
Tällä ruumiilla itseni suojaan
tiedän mitä odotan, mutta haluanko sen saada”
Laulun sanat ovat kuin tuo välähdys, nopea ja unohtuva hetki, johon liittyy jotakin hahmottoman katkeraa. Lyriikat tuntuvat kiteyttävän koko jälkipuberteettisen ulkopuolisuuden tunteen. Omakohtainen laajenee yleiseksi, yleinen supistuu omakohtaiseksi.
”Sanojen kirjoittaminen on työläs ja pitkä prosessi, jossa joka lause ja joka sana on mietitty. Olen aina koettanut naamioida tekstit siihen muotoon, että ne kuulostavat spontaaneilta, hetkessä rykäistyiltä. Tuo tapa tekee kirjoittamisen todella hitaaksi.”
”Samalla koetan kirjoittaa niin, että sanoista voisi avautua kuulijalle monia merkityksiä. Jos joku kokee laulut omakohtaisiksi, se on tietenkin imartelevaa.”
”Ei asfaltti liiku on, kuten monet muutkin lauluni, ikään kuin kuva tai kohtaus, hetki jonka olen maalannut lauluksi. Ei mikään selkeä tarina. Pidän siitä, miten ehyen kokonaisuuden kappale muodostaa. Teksti vastaa sitä kuvaa, jonka näin päässäni biisiä tehdessäni.”
”Kappaleen nimi oli muuten alun perin ’Eikä asfaltti liiku’. Nimi tuli vahingossa väärin levyn tietoihin, joten se jäi sitten tuohon muotoon.”
Laulun musiikillinen ilmiasu rakentui spontaanimmin, tai ainakin vähemmän muistijälkiä jättäen. Toteutus hahmottui lähes sellaisenaan Yarin päässä. Soittajien tehtäväksi jäi ottaa kappale omakseen, sisäistää sovitus ja paukuttaa ralli purkkiin. Yari tunnustautuu yhtyeen lempeäksi diktaattoriksi, jonka nimi merkittiin myös kappaleiden sovitustietoihin.
”Bändin silloiset soittajat toivat toki oman panoksensa kappaleeseen, mutta biisin raamit, eli rakenne, tärkeimmät kitara- ja bassokuviot sekä rumpukompit olivat minun kehittelemiäni. Jälkeenpäin ajateltuna se, että liidasin niin vahvasti bändiä, oli tietyllä tavalla huono asia bändin kehittymisen kannalta.”
”Musiikillisesti olen ylpeä siitä, että olen onnistunut piilottamaan musiikilliset tehokeinot niin, ettei kuulija niitä huomaa. Kuten Pojat-yhtye totesi versioidessaan kappaletta Punk It -levylleen (1994): ’ei koskaan oltu huomattu, että kertsi ja soolo menevät ihan eri sävellajissa kuin säkeistöt’.”
”Syntyhistoriasta muistan vain sen, että kun biisi oli valmis, niin ihokarvat kertoivat, että siitä tuli hyvä. Kappale tuntui sopivalta Pohjalle-levylle.”
”Äänittäessä kävi ikävä haaveri. Kun kuuntelimme juuri purkittamaamme loistavaa versiota, niin Studer-nauhurin nauha repesi. Sellaista ei äänittäjä muistanut tapahtuneen koskaan missään. Biisi oli äänitettävä uusiksi, mutta yhtä intensiivistä ja voimallista versiota emme saaneet enää aikaiseksi.”
Yari ja Woude, kaksi uuden aallon romantikkoa Jyväskylän tuomiorockissa elokuussa 1981. Kuva: Pekka Helin
Kuka liikkuu ja kuka liikuttaa?
SE ei jäänyt toistamaan hyväksi osoittautunutta musiikillista reseptiä. Pohjalla-levyn jälkeen Yarin kynästä on irronnut moneen tyylisuuntaan karanneita kuvaelmia, jotka ovat laajentaneet yksilöperspektiiviä kohti yleisluontoisempia teemoja. Punaisena lankana on säilynyt kaunistelematon, mutta samalla romanttinen tapa lähestyä maailmaa sekä ”elämän” ja ”vapauden” kaltaisia ydinsanoja. Yarin mielestä kehitys on luonnollista, sillä kappaleet ovat ensisijaisesti oman aikakautensa lapsia.
”Huonosti olisivat asiat jos en olisi muuttunut noista ajoista. Eihän Asfalttiin enää ole samaa otetta kuin aikoinaan ja voin olla tyytyväinen, ettei siitä tullut mitään hittiä, joka olisi pakko esittää aina silloin harvoin kun käyn keikoilla.”
”Viimeksi esitin laulun vuonna 2006 Love Recordsin 40-vuotiskonsertissa Tavastialla ja vastaanotosta päätellen siitä pidettiin. Toki sekin, että saan vastata kappaleeseen liittyviin kysymyksiin, kertoo, että laulussa on joitain kestäviä palasia.”
Vaikka Ei asfaltti liiku sijoittuu kiistatta suomalaisen uuden aallon ikonostaasiin, on kappale saanut olla levytyksensä jälkeen rauhassa. Laulu on päätynyt parille tuoreemmalle punk-kokoelmalle, mutta luontaisen elinympäristönsä ulkopuolelle kukaan ei ole uskaltanut sitä viedä. Yaria ajatus vaihtoehtoisesta tulkinnasta ja esityskontekstista kuitenkin kiehtoo.
”Ainoan kuulemani cover-version on taltioinut Pojat, ja silläkin raidalla olin itse vierailevana solistina. Olisi hauska kuulla laulusta joku ihan toisenlainen versio, mutta sellainen voi olla aika hankala toteuttaa, koska kappaleen osaset ovat niin elimellisesti kiinni toisissaan.”
”Joskus 1980–1990-luvulla kappaleesta yritettiin tehdä remixiä, mutta ei onnistunut. Olen oikeastaan aika ylpeä siitä, että biisi on niin kiinteä paketti, ettei sitä voi purkaa ja kasata uusiksi menettämättä jotain oleellista.”
Tätä nykyä Yari työllistää itsensä säveltämällä musiikkia elokuviin ja televisio-ohjelmiin. Lisäksi hän on ollut mukana monen uudemman artistin levyillä. Mies on muun muassa tehnyt sovituksia Marja Mattlarin tulevalle albumille ja tuottaa parhaillaan Eläkeläisten levyä. Yarin on voinut löytää myös satunnaisilta Kotiteollisuuden keikoilta hänen tuuratessaan Tuomas Holopaista koskettimissa.
Tiivis aikataulu ja into luoda uutta ovat estäneet Yaria valjastamasta menneisyyttään nykyhetken rahasampoksi. Runsaan 30 vuoden takaiset ajat ovat kuitenkin hyvin mielessä ja suhde niihin on lämmin. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä konkreettisemmin hahmottuu esimerkiksi Pohjalla-kiertueen ja -levyn merkitys.
”Se, että tulee uusia sukupolvia joille Pohjalla kolahtaa, kertoo, että siinä täytyy olla kestäviä arvoja. Levyn ympärille kasattu kiertue oli käytännössä vajaat kymmenen keikkaa isoimmissa kaupungeissa, eikä yleisöä ollut paljon. Mutta yleisössä oli paljon niitä, joille kiertue, bändit ja biisit antoivat kipinän omaan tekemiseen. Syntyi uusia bändejä, pienlehtiä, elävänmusiikin yhdistyksiä ja niin edelleen. Sitä myötä kertaluontoisen kiertueen maine ja hehkutus vain kasvoivat.”
Aika on tuonut mukanaan myös elämänviisautta. Pieni semanttinen leikki osoittaa, että nuoruuden into muuttaa maailmaa on vaihtunut ymmärrykseen siitä, että tärkeintä on osata muuttua itse. Sen sijasta, että Yari olisi temponut asfalttia liikkeelle myöhemmässä elämässään, hän on päivittänyt näkökulmaansa hienovaraisella mutta sitäkin tärkeämmällä havainnolla.
”Hah, ei kai asfaltin pidäkään liikkua, vaan ihmisen sen päällä. Eikö totta?”
Yari
Jari Knuutinen. Syntynyt 2.11.1957 Jyväskylässä.
Levyttänyt SE-yhtyeen levyjen lisäksi kaksi soololevyä ja mittavat määrät elokuva- ja televisiomusiikkia (esim. Akvaariorakkaus ja Ihanat naiset rannalla). Pyörittänyt SE:n lisäksi Onnensoturit- ja YARI MXYZPTLK -orkestereita. Soittanut Seitsemäs maailma -projektissa, jolle hän sävelsi myös musiikin.
Kirjoittanut lauluja muun muassa Liisa Taville ja Mari Rantasilalle. Vieraillut muusikkona tai sovittajana esimerkiksi Pelle Miljoonan, Kotiteollisuuden ja Kumikamelin levyillä. Esiintynyt Eläkeläisten riveissä nimellä Ensio Hienonen. Laulanut Joensuun ortodoksisessa mieskuorossa.
Joensuun Wanha Jokela tulisi säilyttää koska: ”Se on Joensuun ja lähialueen kulttuurin kehto, kohtu ja lähde.”
Mitä kuuntelin vuonna 1978: ”Vaikka mitä, niin kuin aiemminkin ja myös nykyään. Laidasta laitaan.”
Toivekappaleeni: Antony And The Johnsons – Hope There’s Someone
