Keban uran summaava kokoelma osoittaa, ettei yhtye viettänyt 1980-luvun kesiä pelkästään patsaan juureen nojaillen.
Vuonna 1987 helsinkiläinen Keba oli uransa huipulla. Läpimurtohitti Kesä Espalla raivasi tietään kohti listakärkeä ja orkesterin keikkakalenteri oli tukossa. Dingon hajottua suomalaisessa musiikkimaailmassa oli melodisen, miedosti jälkipunkista ammentavan rock-yhtyeen mentävä aukko. Keba tuntui sopivan sen tukkeeksi ensiluokkaisesti.
Toisin kuitenkin kävi. Yhtye poltti itsensä loppuun kirkkaalla liekillä. Paineet suosion vakiinnuttamiseen kasvoivat samalla kun intensiivinen keikkailu söi musiikin kirjoittamiseen kaivattua aikaa. Keikkabussissa paperille tarttui vain hapuilevia pätkiä, jotka osoittivat että yhtye oli hukkaamassa otetta itsestään samalla vauhdilla kuin oli sen juuri löytänyt.
Tunnelmat kiristyivät, soittaminen ei ollut enää hauskaa, nuoruus vaihettui aikuisuudeksi. Yksissä tuumin yhtye päätti lopettaa toimintansa. Perukirjaan merkittiin kaksi pitkäsoittoa, jokunen single ja sivurooli suomirockin historiikissa. Esplanadin jalopuut pudottivat lehtensä.
Herkkää betonia osoittaa, ettei Keba ollut kuitenkaan pelkkä kuriositeetti. Kiitettävällä pieteetillä toimitettu kooste käy läpi Keban koko levytetyn uran ja sijoittaa orkesterin tarkasti aikansa musiikkikenttään.
Kulttuuriteosta puhuminen kuulostaisi turhan suureelliselta, mutta pyyteettömästä valistustyöstä albumia käy kiittäminen. Keban musiikki avaa kiinnostavan näkymän suomalaisen rockin vedenjakajavuosiin – aikoihin, jolloin uuden aallon viimeiset laineet tasaantuivat institutionalisoituneeksi kansanhuviksi.
Kahdelle levylle jakaantunut kokoelma rakentuu Keban studioalbumien varaan. Vuonna 1985 ilmestynyt eponyymi debyytti on saanut kylkiäisikseen yhtyeen katumuusikkojuurista muistuttavan ensisinglen. Koko ajan go-gon (1987) seuraksi on vastaavasti ympätty pari myöhempää b-puolta sekä yhtyeen viimeiseksi levytykseksi jäänyt kappale Ruskeatukkainen.
Kokoelmaa voi kutsua hyvällä syyllä kasvutarinaksi. Debyyttilevyllä esiintyy suuntaansa etsivä orkesteri, jonka ralleissa kaikuvat hillitön into ja sekamelskaksi puuroutuva vaikutevirta. Studioon on kuljetettu jokainen käytössä ollut idea siinä toivossa, että moninaisuudesta muodostuisi hyve. Näytön tarve tuntuu olleen musiikillista visiota voimakkaampi.
Esikoisellaan Keba töhrii rockabilly-retkueen Mustan paraatin kajaalilla ja istuttaa Sielun veljet kahville Leevi and the Leavingsin kanssa. Välillä vaikuteradion kohinasta erottuu Echo & the Bunnymenin honteloa säksätystä ja varhaisen U2:n kitarointia. Jossakin hatarasti paalutetun reviirin keskivaiheilla soi yhtyeen oma ääni, joka personoituu Ali Alikosken antaumukselliseen vokalisointiin.
Albumi on parhaimmillaan silloin kun yhtye uskaltaa olla herkkä ja pienimuotoinen. Esimerkiksi intiimisti haikaileva Mennyt maailma ja utuisesti jazzaava Shing-a-ling ovat vilpittömiä esityksiä, joiden tummuudessa on kultainen reuna. Tukea ne saavat lähes lapsekkaasti rullaavasta Heikistä ja Kaijasta, jonka sanoista voi löytää joko roppakaupalla seesteistä täyttymystä tai mykäksi urautuvan parisuhteen ensinäytöksen.
Muilta osin levy esittelee lähinnä aihioita. Palat ovat useammin kasassa kuin hukassa, mutta kokonaisuus jää hahmottomaksi. Kiihkeimpiä rock-paloja on kalvanut myös ajan hammas – esimerkiksi aikanaan ajankohtaisesti soineet Ota minut nyt ja Carita tuntuvat 2000-luvun kontekstissa jokseenkin vaivaannuttavilta.
Suoraviivainen, tyylikäs ja hämmästyttävän ajaton Koko ajan go-go on sitä vastoin nautintoa alusta loppuun. Avausraita Kesä Espalla jää albumiyhteydessä monen sävykkäämmän ja nyanssirikkaamman kappaleen jalkoihin, kuten ilmeisimmillä hiteillä on tapana. Jos aikakirjoja kirjoitettaisiin uudestaan, sallisin Keban muistettavan sellaisista kaunokeista kuin Nana, Tänään kotona, Piilopaikka, Ihmispeto ja Mona.
Yksittäisiä kappaleita voimakkaammin puhuttelee kuitenkin levyn hankalasti vangittava kokonaistunnelma – arvatenkin juuri se, mitä yhtye itse koetti käsitteellistää termillä ”herkkää betonia”. Asko Kallosen kitaroissa on kaihoisaa syvyyttä, Pete Parkkosen rytmi polkee valppaana ja ronskina, bassolinjat seuraavat muuta yhtyettä ilmeettömästi mutta mureasti. Levyn kiihkeä imu syvenee nopeasti avariksi tunteiksi, joissa on läsnä niin hellämielisyyttä kuin nuoren miehen uhoakin.
Orkesterin kärjessä Alikoski on vertaansa vailla. Hänen esityksessään on Elvistä sen verran kuin keulakuvan tehtävä vaatii, mutta etäiseksi tai roolinsa vangiksi mies ei jää. Solisti tulkitsee niin omat kuin Kallosenkin kirjoittamat tekstit jokaiseen sanaan uskoen, jokaista säveltä eläen. Vaikka lehtiöön on kirjautunut Takkuisen tiikerin kaltaisia 80-lukulaisia rock-kliseitä, piirtää Koko ajan go-go ennen kaikkea kaipauksellista ja romanttista ihmiskuvaa, jonka Alikosken tulkinta muuttaa lihaksi ja sieluksi.
Levyn bonukseksi pakatut singlet tuntuvat tiiviin albumin jatkeena lähinnä hajanaisilta heitoilta kohti niitä elementtejä, joista Koko ajan go-go rakentui. Yhtyeen uran päättänyt Ruskeatukkainen konkretisoi myös hajoamisen syyt. Varman päälle pelaaminen ja pinnistely kuultavat kappaleen läpi huomattavasti voimakkaammin kuin yhtyeen persoona.
Jäähyväissingle vahvistaa ajatuksen siitä, että Keba saavutti nykyisen asemansa hajoamalla ajoissa. Vaikka yhtye olisi varmasti osannut osuttaa sointunsa yksiin radiokanavien tavoitteiden kanssa, olisivat vuodet tuskin tehneet sille pelkästään hyvää – tämän osoittaa moni aikalaisesimerkki.
Hajoamalla yhtye säilyi puhtaana ja ryvettymättömänä. Niinpä se on edelleen kuin pieni aarrelipas, jonka jokainen löytää omin ehdoin, vahingossa, ja joka saa sen ansiosta aivan erityisen paikan löytäjän sydämessä.
Tarinan loppu on siis onnellinen. Ja täysin yhtyeen itsensä näköinen.
86 Lämmöllä koostettu kokoelma on malliesimerkki siitä, miten hauraita musiikkiaarteita tulee käsitellä. Yhtyeen oma ääni soi levyillä kirkkaana ja kuuluu myös kansivihon haastattelussa. Tällainen koskettava ja innostava paketti lienee yhtyeelle itselleenkin mieluisin kuviteltavissa oleva jälkikirjoitus.