Funky 4 + 1 tunnistaa jointin, kun sellaisen näkee.
Viime vuosina historian hämäristä on kaivettu esiin monta unholaan jäänyttä sessiomuusikkoa, jotka eivät vahvimmalla luomiskaudellaan saaneet kuin per diemin ja joskus nimen älppärin tekijätietoihin.
Jamerson-kultti taisi syntyä jo 1980-luvulla. Pian sen jälkeen detroitilaisesta kellarista kaivettiin muusikko poikineen dokumenttielokuvia ja niitä seuranneita kiertueita varten.
Staxillä sessiomuusikot olivat aina aika framilla ja nousivat jonkinlaisiksi tähdiksi jo uransa kukoistuksessa.
Los Angelesin Wrecking Crew’n legenda syntyi vasta vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Carol Kaye ja kaverit olivat moukaroineet populaarimusiikkia itsensä näköiseksi.
Yhdestä studionurkkauksesta, johon valokeila ei ole vielä oikein osunut, löytyy kolmikko Doug Wimbish, Skip Macdonald ja Keith Leblanc. Toisin kuin usein luullaan, trio ei soittanut Rapper’s Delightin taustaa, mutta lista on aika murhaava ilman sitäkin: The Message, White Lines, New York, New York, Freedom, Apache… Miehet muurasivat hiphopin tulevan maailmanvalloituksen peruskiviä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.
Yksi kovimmista soittosuorituksista, johon trio venyi, oli Funky 4 + 1 -räppärikollektiivin 9-minuuttinen That’s the Joint. Biisissä on luultavasti elastisin discofunk-groove, jota ei ole pöllitty Chiciltä.