Small talk: vieraana Dead Meadow

Dead Meadow, tietäjät tennistossuissaan.

Dead Meadow, tietäjät tennistossuissaan.

Black Sabbath ei ole Helsingin keskiviikkoillan ainoa riffittelijä. Hevimammutin hoippuessa Hartwall Areenalla nautitaan Kuudennella linjalla kotikutoisempia stonerhuuruja yhdysvaltalaisen Dead Meadow’n seurassa.

Laulaja-kitaristi Jason Simon, basisti Steve Kille ja rumpali Mark Laughlin alkoivat soittaa Washington D.C:n punkpiireissä yhdessä viisitoista vuotta sitten. Sittemmin taival on vienyt fyysisesti Los Angelesin aurinkoon ja taiteellisesti kohti indiempää ulosantia.

Yhtye vastaili Nuorgamin kysymyksiin kolmiäänisesti.

Tuorein levynne Warble Womb yllätti monet fanit aiempaa kevyemmällä ja melodisemmalla materiaalilla. Drowned in Soundin arviossa pohdittiin provokatiivisesti, onko albumi Dead Meadow’lle samanlainen Juudas-hetki kuin sähkön käyttäminen folk-Dylanille. Miltä tällaiset reaktiot tuntuvat? Onko vanhaan, raaempaan stoner-soundiin paluuta?

Jason: Ketä kiinnostaa. Joka levyn kohdalla meitä on syytetty alkuperäisen soundimme hylkäämisestä. Teemme vain musiikkia, joka kuulostaa omaan korvaamme hyvältä. On toissijaista, onko lopputulos heviä, melodista kamaa, stoneria vai psykedeliaa.

Steve: Emme ole ikinä kiinnittyneet mihinkään tietyyn soundiin. Siksi on hassua väittää, että palaisimme jonkin tietyn albumin aikaiseen tyyliin tai dumppaisimme oman juttumme. Teemme sellaista musiikkia kuin kulloinkin luontevalta tuntuu.

Dead Meadow’n yhteydessä mainitaan taajaan sana ”psykedelia”. Merkitseekö se teille pelkästään musiikillista orientaatiota vai jotain laajempaa maailmankatsomusta?

Jason: Käyttäessäni sanaa psykedeelinen vittaan johonkin tajuntaa laajentavaan. Psykedeelinen on jotain, jossa on paljon eri kerroksia, joihin pureutua; jotain joka saa aivoni toimimaan.

Steve: Sana kuulostaa siistiltä. Sillä voidaan rakentaa mielleyhtymiä 1960-luvun touhuun, ja mikäpäs siinä. Parempi määritelmä se on kuin stoner rock.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

Mark: Neil Diamondin Coming to America. Ei se erityisen hyvä biisi ole, mutta äitini tykkäsi siitä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jason: Beat It pani maailmani sekaisin. Soundi, groove, Eddie van Halenin soolo…

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Steve: Hall and Oatesin Private Eyes. Pidän siitä kappaleesta edelleen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

Steve: Olen aina ollut taiteilija, ja musiikin tekeminen vaikutti hauskalta ja yhteisölliseltä. Se tarjosi mukavaa vastapainoa taiteilulle, joka on hyvin eristäytynyttä touhua.

Jason: Niin kauan kuin voin muistaa, olen tahtonut muusikoksi. Ala-asteella luulin hetken, että tahdoin soittaa koskettimia, mutta asiat muuttuivat viidennellä luokalla, kun näin Mötley Crüen. Silloin ymmärsin, että kitara on minun juttuni. Ensimmäisen keppini sain 14-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

Mark: Juristi.

Jason: Narkkari. Ja samalla mieluiten kirjailija, joka syytää syrjäisessä lautaröttelössä kieroutuneita tarinoita.

Steve: En varmaan voisi tehdä mitään, mikä ei liittyisi taiteeseen.

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

Jason: Murrosikäisenä Jimmy Page oli minulle kaikki kaikessa. Lukioaikoina rakastin myös Fugazia ja Nation of Ulyssesia. Washington D.C.:n punk oli mahtavaa läpi 1980- ja 1990-lukujen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Myös Dead Meadow’n juuret ovat Washington D.C.:n kuuluisassa punkskenessä, julkaistiinhan debyyttialbuminne Fugazin basistin Joe Lallyn Tolotta-levymerkillä. Vieläkö Washingtonin punk-kuviot ovat voimissaan?

Mark: Aloitimme touhumme tosiaan D.C.:ssä, mutta nykyään kaikki meistä asuvat Los Angelesissa. En tiedä, mitä Washingtonissa tapahtuu, tai onko siellä ylipäänsä enää mitään skeneä.

Jason: Se kaupunki on nykyään yksi jättimäinen ökytavaratalo. Kurja homma.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

Jason: Minulla on nippu biisejä, joita olen kuunnellut vuosikausia. Ne kaikki ovat kappaleita, joiden kuuntelemisen jälkeen ainoa oikealta tuntuva juttu on panna ne soimaan uudestaan. Yksi tällainen biisi on Sly Stonen Family Affair. Sitä biisiä kuunnellessa vierähtää koko päivä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

Jason: Wolfmother.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

Jason: Hankala kysymys. Molemmat ovat olennaisen tärkeitä.

Steve: Molemmat ovat kyllä tärkeitä, mutta toisinaan biisi voi kuulostaa yhdellä tavalla äänitettynä mahtavalta, kun taas toisenlainen toteutus saa sen kuulostamaan naurettavalta ja väkinäiseltä. Tuottaminen saa musiikin maistumaan. Meidän kaltaiselle bändille mahdollisimman orgaaninen toteutus toimii parhaiten.

Jason: Se on ihan totta, mutta jos biisi ei ole lähtötekijöiltään hyvä, ei sen ruuvaileminen jälkikäteen paljon auta.

Dead Meadow’n heviä ja kevyempää ilmaisua sekoittava soundi houkuttelee epäilemättä kirjavaa yleisöä, nin indie- kuin metalliväkeäkin. Kumpi on vaikeampi voittaa puolelleen?

Jason: Fanikuntamme on pitkälti noiden kahden ryhmän puolivälissä. Joskus aiemmin indieskidit luulivat meitä metallibändiksi ja metallipäät leimasivat meidät indiebändiksi. Luulen, että nykyään psych rockina tunnetun musiikkityylin nousu on liikauttanut indieväkeä suuntaamme… joten kaipa metalliväen miellyttäminen on näinä päivinä haastavampaa.

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

Steve: En tajua nykyaikaista radiopoppia, Katy Perrya ja sen sellaisia. Se on niin tekemällä tehtyä ja teennäistä. Totta kai pitää ymmärtää, miksi sellaista tehdään; kaupallinen pop heijastelee tapaa, jolla teollinen ja helppo taide vetoaa massoihin. Toivoisin kuitenkin, etteivät ihmiset kaipaa sellaista. Ennen vanhaan sellaista huttua teki Bay City Rollers, tänä päivänä Justin Bieber. Niin se vain on, että maailma tyhmenee.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

Steve: Tämän päivän indiemerkeistä tulee uutta mainstreamia. Niistä ei tule isoja merkkejä, koska suuria lafkoja pyörittävät meklarit, eivät musiikista kiinnostuneet ihmiset. Isot levy-yhtiöt joko menevät nurin tai myyvät kataloginsa keräilijöille. Klassikkoartistien tekijänoikeuksien omistamisesta tulee rikkaiden muotijuttu, huipputaiteen keräilyyn verrattavaa toimintaa. Myös perinteisten julkaisuyhtiöiden loppu häämöttää. Uudet musiikintekijät tekevät ja julkaisevat musiikkinsa omin voimin, ja pitävät työnsä sataprosenttisesti omissa käsissään.

Kuinka hyvin tunnette suomalaista musiikkia?

Steve: Valitettavasti en tunne suomalaista musiikkia HIMiä lukuun ottamatta. Aiheeseen olisi kyllä mukava paneutua.

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

Steve: Lee Hazlewoodin Cowboy in Sweden. Jos soitan sitä dj-vuoroillani, olen todennäköisesti melko kaasuissa ja yritän pehmitellä setin päättymistä. Rakastan sitä albumia muutenkin.

Jason: Cowboy in Sweden toimii minullekin. Songs of Leonard Cohen on myös sopivan hellää kamaa rankkoihin aamuihin.

http://www.youtube.com/watch?v=TqwTPh61C7E

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

Jason: Bert Janschin. Missasin hänet monta kertaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mark: Broadcastin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Wire -sarjan käsikirjoittaja David Simon on Jason Simonin setä. Sarjan viidennellä kaudella nähdään kohtaus, jossa etsivä Jimmy McNultyn erkaantumista poikiensa elämästä alleviivaa isän kyvyttömyys ymmärtää jälkikasvun Dead Meadow -diggailua, kun voisi Ramonesiakin kuunnella. Kertokaahan, kuinka McNultyn kaltaiset tapaukset saisi ymmärtään Dead Meadow’n musiikin päälle?

Jason: Pössyttely auttaa.

Dead Meadow ja Tombstoned Helsingin Kuudennella linjalla keskiviikkona 20.11.2013.