Diskografiat

Roxy Music – sinun nautintosi vuoksi

This band ain't big enough for the both of us – Brian Eno (toinen vasemmalta) ja Bryan Ferry (edessä) mahtuivat samaan bändiin vain kahden albumin ajan.

This band ain’t big enough for the both of us – Brian Eno (toinen vasemmalta) ja Bryan Ferry (edessä) mahtuivat samaan bändiin vain kahden albumin ajan.

Roxy Music oli aikanaan, ja on edelleen, outolintu brittiläisessä popmusiikissa. Yhtyettä on ollut aina vaikea kategorisoida mihinkään lokeroon. Sen musiikki on sisältänyt elementtejä niin glamrockista, countrysta, elektronisesta musiikista kuin sofistikoituneesta popistakin. ”Taiderock” onkin ehkä yleisin termi, mitä on käytetty Roxy Musicista puhuttaessa. Bändi on myös mainittu useassa yhteydessä varsinkin 80-luvun menestyneiden popyhtyeiden tärkeänä vaikuttajana. Muun muassa Duran Duran, The Human League, Simple Minds, Depeche Mode, Siouxsie & the Banshees sekä Spandau Ballet ovat vannoneet Roxyn nimeen.

Englannissa vuonna 1971 perustetun Roxy Musicin ydinkokoonpanon muodostavat Bryan Ferry (laulu ja koskettimet), Phil Manzanera (kitara), Andy MacKay (saksofoni ja oboe) sekä Paul Thompson (rummut). Brian Eno oli mukana yhtyeen alkuvaiheissa ja kahdella ensimmäisellä levyllä luoden elektronisia äänimaisemia yhtyeen sointiin. Eno ja Ferry kuitenkin halusivat viedä bändiä eri suuntiin, eivätkä kaksi suurta egoa mahtuneet samaan bändiin. Tämä johti Enon lähtöön vuonna 1973, For Your Pleasure -albumin jälkeen.

Enon tilalle tuli nuori multi-instrumentalisti Eddie Jobson, joka otti hiljalleen haltuun myös Ferryn kosketinosuudet, kun tämä keskittyi laulajan ja keulakuvan rooliin. Tällä kokoonpanolla Roxy Music teki kolme menestyksekästä levyä vuosina 1973–1975, jonka jälkeen yhtye vetäytyi useamman vuoden tauolle.

Roxy Music palasi vuonna 1979 albumilla Manifesto, kuitenkin ilman Jobsonia. Yhtyeen musiikki oli muuttunut sliipatummaksi popiksi, mikä ei ollut bändiä aiemmin ylistäneiden kriitikoiden mieleen. Levy upposi kuitenkin ostavaan yleisöön, kuten myös seuraavana vuonna julkaistu Flesh + Blood. Rumpali Thompson oli tässä vaiheessa jättäytynyt yhtyeestä, ja levyllä soittaakin eri studiorumpaleita.

Bryan Ferry otti entistä enemmän komentoa yhtyeessä, joka alkoi kuulostaa enemmän Ferryn taustabändiltä useine vierailevine soittajineen kuin ”oikealta” yhtyeeltä. Roxy Musicin viimeinen albumi Avalon julkaistiin vuonna 1982, jota seuranneen kiertueen jälkeen Ferry päätti laittaa pisteen bändille ja keskittyä soolouraansa.

Roxy Music on palannut keikkalavoille vuonna 2001, mutta uutta studiomateriaalia ei ole kuulunut, eikä näillä näkymin kai kuulukaan. Huhuja uuden levyn julkaisemisesta on liikkunut jo vuosia, mutta tavalla tai toisella ne on aina kumottu.

Suomessa Roxy Music esiintyi ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran kesäkuussa 2010, Kaisaniemi Pop -festivaalilla Helsingissä.

Jos kuuntelee Roxy Musicin ensimmäisen ja viimeisen levyn peräkkäin, bändiä ei ehkä tunnista samaksi, niin kauas se erkani kymmenessä vuodessa alkuperäisestä ideastaan ja soundistaan. Lähes ainoa yhdistävä tekijä on Bryan Ferryn lauluääni.

Kaikkia levytyksiä leimaa kuitenkin jonkinoloinen vinksahtaneisuus: sinänsä pätevien poplaulujen joku elementti on aina jotenkin kiehtovalla tavalla häiritsevä. Jotkut pitävät Roxy Musicin parhaina albumeina ensimmäisiä, Brian Enon kanssa tehtyjä levyjä, toiset taas pitävät enemmän myöhäisemmästä kaudesta. Minä suosittelen aloittamaan keskeltä, sillä näillä levyillä yhdistyvät Roxy Musicin parhaat puolet, yllätyksellisyys ja tanssittavuus. Siitä voi sitten lähteä tutustumaan kumpaan suuntaan tahansa.

Roxy-disko

Ehdottomat

Stranded (1973)

Brian Enon lähdön jälkeen bändin ote vähän rentoutui, ja Bryan Ferry alkoi löytää enemmän itseään laulajana. Ferryn lisäksi myös Manzanera ja MacKay osallistuivat tällä kertaa biisintekoon. Street Life ja Just Like You aloittavatkin bändin kolmannen albumin raikkaasti, ensimmäinen kutsuvan tanssivasti ja jälkimmäinen herkällä melodiallaan. Amazonassa Manzaneran funky kitarointi on pääroolissa, ja Psalm on kahdeksanminuuttinen, koko ajan kasvava ”saarna”.

B-puolen aloittaa springsteenmainen Serenade, jota seuraa Ferryn herkkä mutta mahtipontinen muistelo A Song for Europe, jonka voi tulkita myös irvailuksi Britannian euroviisukarsintoja kohtaan. Mother of Pearl alkaa hurjalla revittelyllä muuttuakseen kauniiksi pianoballadiksi, ja Sunset on kaunis ja hiljainen päätöskappale hienolle levylle, joka antoi suuria lupauksia tulevasta.

Brian Eno on myöhemmin kehunut Strandedia Roxy Musicin parhaaksi levyksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Country Life (1974)

Vaikka Roxy Musicin levyillä vaikutteita on otettu milloin mistäkin, silti ne onnistuvat yleensä kuulostamaan suhteellisen ehjiltä kokonaisuuksilta. Tällä levyllä Brian Enon tilalle tulleen Eddie Jobsonin panos näkyy muun muassa The Thrill of It Allin ja A Really Good Timen hienoissa jousisovituksissa ja Casanovan klavinettiosuuksissa, puhumattakaan Out of the Bluen viulusoolosta. Manzaneran kitaroissa on jotain outoa, jyräävää voimaa, mistä esimerkkeinä käyvät All I Want Is You ja Bitter-Sweet.

Kantrivaikutteita on otettu biiseihin Three and Nine sekä If It Takes All Night. Triptych taas on barokkihenkinen, moniäänistä laulua sisältävä teos. Levyn päättää svengaava Prairie Rose, jonka on on huhuttu olevan oodi Ferryn silloiselle naisystävälle Jerry Hallille, joka tulisi poseeraamaan Country Lifea seuraavan Siren-levyn kannessa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Siren (1975)

Siren kilpailee minun korvissani Country Lifen kanssa Roxyn parhaan levyn tittelistä. Levyn aloittava Love is the Drug on Roxy-klassikko, joka näyttää missä mennään: groovaavalla ja funkyllä linjalla. End of the Line on hieman kepeämpi pala, ja Sentimental Foolissa palataan alkuaikojen tunnelmiin alun äänikollaasissa, jonka jälkeen biisi sitten haikeaksi balladiksi.

Whirlwind ja She Sells ovat kumpikin pianovetoisia, energisiä menobiisejä, ja Both Ends Burning edustaa levyn tanssittavinta osastoa. Vuosina 1973–75 yhtyeen studiolevyillä soittanut John Gustafson on rumpali Paul Thompsonille mitä oivallisin aisapari. Nightingalen kitarariffi on hieno ja melodinen, ja Just Another High on oiva päätös bändin ehdottomasti svengaavimmalle ja groovyimmalle levylle. Kiertueen jälkeen bändi piti taukoa nelisen vuotta. Sinä aikana Ferry keskittyi soolouraansa, joka oli alkanut jo samoihin aikoihin Roxyn perustamisen kanssa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Avalon (1982)

Roxy Musicin toistaiseksi viimeinen studiolevy on enemmänkin Bryan Ferryn soololevy kuin bändilevy, niin vähäisessä roolissa Manzanera ja MacKay ovat ja niin paljon vierailevia studiomuusikkoja on käytetty. Hyviä biisejä silti riittää kosolti: More Than This, The Space Between, Avalon, While My Heart Is Still Beating, Take a Chance With Me… Levy on Roxy Musicin poppikauden ehdoton huipentuma.

Avalon viitoitti tietä Ferryn 1980-luvun soololevytyksille, sekä tuotannollisesti että biisimateriaaliltaan. Albumin jälkeisen kiertueen jälkeen saatiinkin odottaa lähes kaksi vuosikymmentä, että Roxy Music -nimen alla lähdettäisiin seuraavan kerran keikkailemaan.

More Than Thisin musiikkivideossa Ferry kuvataan lähes messiaanisena olentona, ja muut bändiläiset ovat vain varjoja hänen rinnallaan. Lopuksi hän jää vielä katselemaan itseään:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Olennaiset

Roxy Music (1972)

Roxy Musicin debyyttilevy on hämmentävä kokonaisuus. A-puoli on kyllä täyttä timanttia: Re-Make/Re-Model avaa pelin kakofonisella mätöllään, ja Ladytron on yksinkertaisesti hieno biisi, joka alussa hiipii salakavalasti MacKayn oboen säestämänä. If There Is Something on kantrihenkinen pläjäys, joka yllättää alun kahden vimmaisen vedon jälkeen. Menevä Virginia Plain julkaistiin alunperin singlenä, eikä siis sisältynyt alkuperäiseen UK-painokseen, mutta se lisättiin jälkeenpäin albumin myöhempiin painoksiin.

Mielenkiintoinen on myös 2HB, kunnianosoitus Humphrey Bogartille. Tällaisesta lyhenteestä tulee väistämättä mieleen Prince (biisistä ei niinkään), tosin herra Nelson itse alkoi käyttää sellaisia vasta noin vuosikymmen myöhemmin. B-puolella bändi hyppii ehkä liikaa tyylistä toiseen, eikä levy kanna loppuun asti niin hyvin. A-puolen hienouksien vuoksi kelpo debyytti kuitenkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

For Your Pleasure (1973)

”There’s a new sensation, a fabulous creation”

Siinäpä hyvin kuvaavat aloitusrivit Roxy Musicin kakkoslevylle. Ensimmäinen biisi Do the Strand noudattaa jännitys–rentoutus-kaavaa ja sitä seuraava Beauty Queen viittaa lyriikoissaan yhteen Ferryn lukuisista tyttöystävistä, näyttelijä Valerie Leoniin. Niiden jälkeen herkkä Strictly Confidential ja rennosti rokkaava Editions of You, jolla kuullaan sekä MacKayn, Enon että Manzaneran loistavaa sooloilua. A-puolen päättää karu kuvaus pumpattavan nuken suomasta lohdusta, In Every Dream Home a Heartache.

B-puolen aloittaa 9-minuuttinen krautrock-junnaus The Bogus Man, joka jaksaa ihme kyllä pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Grey Lagoons, svengaava, välillä rokkaavakin pala, oli olemassa jo debyyttilevyn aikoihin, mutta se jätettiin silloin levyttämättä kokonaisuuteen sopimattomana. Albumin päättää hypnoottinen nimikappale, jonka häiriintynyt äänimaailma on pitkälti Enon aikaansaannosta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Flesh + Blood (1980)

Roxy Music supistui virallisesti trioksi Paul Thompsonin lähdettyä yhtyeestä moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Rumpuja levyllä soittaa Allan Schwartzberg, ja muutamassa kappaleessa Andy Newmark. Flesh + Blood on askel parempaan suuntaan Manifeston tylsän jumputuksen jälkeen. Bändi alkoi kunnolla sisäistää musiikissaan ajan henkeä uuden aallon puskiessa kovaa vauhtia musiikkimarkkinoille.

Wilson Pickett -laina In the Midnight Hour on hauska aloitus levylle, ja Oh Yeah! (On the Radio) sisältää yhden bändin hienoimmista kertosäkeistä. Same Old Scene säksättää hienosti eteenpäin sekvensserin ja delay-efektin avulla. My Only Love on hyvä esimerkki siitä, miten muutamasta soinnusta saa kuorruttamalla aikaan kasvavan kokonaisuuden. Rain Rain Rain sisältää aavistuksen reggaerytmejä, ja lopetusballadi Running Wild kuuluu Roxyn uran ehdottomiin kohokohtiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Välttämätön paha

Manifesto (1979)

Neljän vuoden levytystauko ja musiikkivirtausten muuttuminen oli muuttanut Roxyn musiikkia radikaalisti popin ja discon suuntaan. Tältä levyltä ei tahdo löytyä oikein minkäänmoista positiivista tarttumapintaa, esimerkiksi nimikappale ei tunnu etenevän yhtään mihinkään. Trash ja Angel Eyes ovat jonninjoutavia ja turhanpäiväisiä renkutuksia. Still Falls the Rain tuo jonkinmoisia muistumia takavuosien pianoballadeista, ja Dance Away on melkein ainoa positiivissävyinen kappale levyllä, vaikka sydänsuruista kertookin. Näiden kahden kappaleen ansiosta levy on ylipäänsä kuuntelukelpoinen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Bonus!

Jealous Guy (single, 1981)

John Lennonin murhan jälkeen Roxy Music otti Jealous Guyn keikkaohjelmistoonsa ja julkaisi sen singlenä maaliskuussa 1981. Siitä tulikin bändin ainoa listaykkönen Britanniassa. Biisi löytyy lähes jokaiselta Roxy-kokoelmalta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress