My Bloody Valentine – m b v

My Bloody Valentine

Kevin Shields (vasemmalla ylhäällä) ja kumppanit silloin joskus.

Kevin Shields (vasemmalla ylhäällä) ja kumppanit silloin joskus.

Ovatko ne 22 vuotta nyt oikeasti todella ohi? Kyllä!

MyBloodyKansiMutta fanfaarit hiljentykööt toistaiseksi, sillä niiden taustalla pyörii aika hälyttäviä vaaroja: My Bloody Valentinen katoaminen on näet viimeisiä rockmusiikin myyttejä, ja siihen kajoaminen tuo Kevin Shieldsin ja kumppanit pakostakin takaisin haavoittuvien joukkoon. Tässä vaiheessa mikään muu kuin uusi mestariteos ei pystyisi pitämään yllä bändin mainetta.

Kaiken lisäksi: ainoa kappale, joka Lovelessin jälkeen on tällä nimellä julkaistu, sattuu olemaan yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista: vuonna 1996 julkaistu Wire-tribuutticover Map Ref. 41 N 93 W, joka oli monta askelta Lovelessinkin äänimaailmaa edellä. En keksi, että millään yhtyeellä olisi koskaan ollut näin valtaisaa onnistumispainetta.

Suurin osa mietti asiaa vitsinä, kun bändi ilmoitti muuan keikalla uuden levyn saapuvan muutaman päivän sisään. Mutta lopulta kello kaksi aamulla Suomen aikaa, sunnuntaina 3. helmikuuta, uusi levy tuli julki suoraan yhtyeen kotisivun kautta. Noin minuuttia myöhemmin sivusto kaatui, ja pian internet sekosi. Tätä oli selvästikin odotettu. My Bloody Valentinen kolmas levy, m b v.

Kevin Shields, Bilinda Butcher, Debbie Googe ja Colm O’Ciosoig astuivat alas populaarimusiikin Valhallasta kuolevaisten joukkoon. Vaikka kärsin tuona sunnuntaina viheliäisestä nielutulehduksesta, oli enemmän kuin selvää, että nukkumaanmenoaika olisi vasta sitten, kun levy on kuultu.

Tässä vaiheessa lienee kuitenkin hyvä todeta, että en voi laskea itseäni faniksi. Loveless on oikein hyvä levy, mutta Isn’t Anything on tuntunut aina amatöörimäiseltä ja hapuilevalta – huonolla tavalla. My Bloody Valentinella olisi paljon todistettavaa. Silti, uusi levy on 2010-luvun merkittävimpiä musiikkitapahtumia – tietenkin halusin olla ensimmäisten joukossa!

M b v ei voi mitenkään välttyä joutumasta jatkuvaan vertailuun edeltäjiensä kanssa. Sille on hyvät syynsä: 1980- ja 1990-luvun taitteessa ei kitarapainotteisessa musiikissa tehty mitään, minkä maine olisi kantanut yhtä rikkomattomana ja ylistettynä tähän vuoteen asti. Silti, polttava tarve uudelle levylle tuntuu hankalalta. Välillä en ole vakuuttunut Isn’t Anythingin ja Lovelessin olevan levyjä, vaan jotain katalaa huumetta – sellaista, minkä addiktiopotentiaali on mykistävää luokkaa.

Koska My Bloody Valentinen musiikki on aina ollut todella monikerroksista, aloitetaan vilkaisemalla m b v:n pintaa. Ensimmäisiä seikkoja, jotka korvat saavat huomata on se, että Isn’t Anythingin ja Lovelessin tuotannollinen yhtenäisyys ei enää ole Kevin Shieldsin prioriteettien listalla yhtä korkealla. Yleisvaikutelma ei muistuta enää pelkästään vaaleanpunaisen sumun läpi kuultua: selkeimmillään se on kuin My Bloody Valentine soittaisi omassa olohuoneessa tai raollaan olevan oven toisella puolella – villeimmillään taas tuntuu kuin äänestä muovattu tornado kiertäisi huonetta.

No, pelisäännöt lienevätkin jo selkeitä: ottakaa paras mahdollinen äänentoisto ja älkää säästelkö äänenvoimakkuutta. Tämä levy ei sitten kuulosta kansikuvaltaan.

M b v antaa heti avautuessaan muistutuksen siitä monoliittisesta urasta, jonka jälkiä se seuraa. She Found Now on samasta kankaasta kuin Lose My Breath ja Sometimes, ja yhtä eksyttävä. Se on erinomainen, mutta huomattavasti Only Shallowia vähäeleisempi aloitus, ja Only Tomorrow jatkaa lähes samanlaisella linjalla, tuoden sen kauan kaivatun kitarasoundin takaisin vain hieman mykistetympänä. Loistavia kappaleita, mutta toistaiseksi ihmetyttää samankaltaisuus entisten biisien kanssa.

Myös kolmantena kuultava Who Sees You vaikuttaa samalla tavalla – mutta siinä kohtaa osutaan täydellisesti: suoraan siihen kohtaan muistia, jossa aiempi tuotanto yhä hehkuu. Kun sen loputon mutta kevyt särkijämatto avautuu kertosäkeiden jälkeen, on helppo hymyillä huomatessaan kaiken olevan kuin ennallaan. Avaustrion aikana muistaa kuinka paljon tähän äänimaailmaan onkaan tahtonut palata, peläten, että uusi levy ei koskaan saapuisi ainakaan ennen tekijöidensä poismenoa.

Kolme kautta kolme siis. Mutta Who See Youn paikka tuntuu myös levyn rakenteen kannalta mestarilliselta valinnalta, sillä tuttu maasto loppuu heti seuraavassa kappaleessa. Nyt muistat, mitä olet niin pitkään toivonut, mutta seuraavaksi kuulet kuinka pitkälle siitä on kuljettu: Is This And Yes on vain muutaman nuotin urkutaustaan nojaava, ilmaa kevyempi unilaulu, joka uhkaa kadota ilmaan Bilinda Butcherin huokausten saattelemana.

Se avaa myös kuuden kappaleen sarjan, joka on tyylillisesti ennen kuulematonta. If I Am selventää ennen niin tyypillistä sumua entisestään, ja New You on lähes shokki – puhdasta popmusiikkia, jossa sanoista saa selvää ja ainoa utuinen elementti on Debbie Googen kevyesti pörisevä, sydämenlyöntejä mukaileva bassokuvio. Se on helposti riisutuin kappale, jonka bändi on koskaan julkaissut.

Tunnelma on tästä eteenpäin alati kauemmaksi kurotteleva: jos Loveless oli My Bloody Valentinen näkemys rocklevystä ambientmusiikkina, jälkipuoliskolta löytyy täysin erilainen käytäntöönpantu teoria. Viimeiset kolme raitaa ovat enemmänkin kuin rocklevy konemusiikkina – To Here Knows Whenin ja Soonin opetukset vietynä pidemmälle, lähes yhtä superlatiivisin tuloksin – ja samalla haastavinta musiikkia mitä yhtye on nimiinsä koskaan lukenut.

In Another Way sukeltaa suoraan O’ Ciosoigin rumpulooppiin, ja Shields antaa kitaroiden kehittyä taivasta hipoviin, murskaaviin droneihin. Saman tyylin rytmit kehittyvät askel askeleelta vieläkin uskaliaampiin suuntiin: Nothing Is on ärhäkkä ja vailla selkeää melodiaa, mutta hiphopia lähestyvän komppinsa ja jyskyttävän biittinsä takia kuin viereisulottuvuudesta saapuvaa tanssimusiikkia.

Wonder 2 menee kaikkein pisimmälle: sen sihisevät, flangerin syövyttämät kitarat reunustavat drum n’ bass -taustaa ja ympäri kanavien kaikuvaa lauluosuutta. Se on levyn alusta mietittävänä kehityskulkuna päätähuimaava. Tuotannon järjetön paino varmistaa sen, että 1990-luvun lopulla suosittu äänimaailma ei paina siihen aikansa leimaa. Se on levyn suurin saavutus, ja kaikin puolin ennen kuulematon virtuositeetin osoitus: drum n’ bass ei ole tyylilajina voinut väistää ajan antamaa leimaa. My Bloody Valentinen käsissä se sulaa kokonaisuuden osaksi, jolla ei ole mitään esimerkkiä. Wonder 2 kuulostaa muulta kuin mikään populaarimusiikki. Se on selkeä poplaulu, mutta noista paloista kasattuna myös lähes mahdoton tunnistaa.

Toisin kuin Loveless, m b v loppuu kuin seinään ja viimeinen signaali hiljenee äkkiä. Ensikuuntelun jännitys vaihtuu pian toisen kuuntelun parempaan tutustumiseen. Viidenteen mennessä kaikki alkaa kuulostaa toiveiden mukaiselta.

Kuuntelu toisensa jälkeen paljastaa Shieldsin yhä voimissaan olevan pakkomielteen saada äänimaailma juuri sellaiseksi kuin hän tahtoo. Ensin toisensa kanssa jatkuvasti sotkeutuvat tekstuurit ja rytmit, sen jälkeen lukemattomat kitararaidat. Musiikki lukkiutuu usein aggressivisempaan ja päättäväisempään transsiin kuin ennen. 46 minuuttia pitkä levy tuntuu todella paljon lyhyemmältä. Ottaen huomioon levyn loppupuolen haastavat ääniviidakot se on valtava saavutus ja todellinen tasapainoisuuden näyte: yhtään vähemmän osaavissa käsissä levy voisi kaatua katkerasti loppumetreillä.

M b v tarjoaa jotenkin samanlaisen, upottavan kuuntelukokemuksen, vaikka onkin haastavampi ja vähemmän melodinen kuin Isn’t Anything tai Loveless. Siitä tarjoutuvat palkinnot ovat monipuolisempia ja niin hyviä kuin ikinä olisi voinut odottaa. Sen sijoittaminen aikajanalle tuntuu arpapeliltä, koska musiikki voisi olla mistä tahansa vuosien 1997 ja 2047 väliltä – sitä on lähes mahdoton ajoittaa, ja usein se kuulostaa tulevaisuutta luotaavalta. Jos kokonaisuudesta irrotettaisiin elementtejä, ne kuulostaisivat vanhentuneilta. Mutta tässä kontekstissa kaikki sulaa loppumattomaan kenttään, joka on yhtä paljon euforiaa kuin musiikkia, yhtä spirituaalista kuin järkevääkin. Järjen ja tunteen raja katoaa täysin samalla tavalla kuin musiikin elementit sumenevat, tehden m b v:stä varsin kokonaisvaltaisen kokemuksen.

Yhdellä lauseella ilmaistuna: tämä on yksinkertaisesti ekstaattista musiikkia. En keksi yhtä ainoaa levyä, joka kuulostaisi tältä. Lähimmät – ja ehkä ainoat vertauspisteet, kuten osa brittiläistä 1990-luvun postrockia ja Boredomsin transsirockvaihe – ovat nekin parin aasinsillan päässä.

94 m b v on kolmas kokopitkä todiste My Bloody Valentinen ainutkertaisuudesta, ja sen tulisi riittää. Ei mikään muu projekti olisi tehnyt tällaista. Se on myös ehkä rockmusiikin hienoin paluu. My Bloody Valentine vuonna 2013 kuulostaa yhä yhdeltä maailman parhaista bändeistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress