Minikritiikit, vko 49: Connan Mockasin, Deicide, Kelela…

Deicide – In the Minds of Evil

Century Media

54 Stephen Sommersin elokuvassa Muumion paluu (2001) Brendan Fraser kohtasi muumion, joka palasi tuhoamaan maailman ja tekemään muuta ikävää. In the Minds of Evil on tavallaan Muumion paluu ilman Brendan Fraseria, mikä saa tietysti miettimään miksei Sommersin leffan nimi sitten ollut selkeyttävästi ”Brendan Fraser ja muumion paluu”? Tai miksei In the Minds of Evilin nimi ole ”Muumion paluu ilman Brendan Fraseria”? Nyt nämä kaksi teosta sekoittuvat ikävästi toisiinsa. Ratkaisu voi tietysti johtua levy-yhtiön vaatimuksista, koska levyt joilla Brendan Fraser ei ole mukana myyvät yleensä huonommin kuin ne, joilla hän on mukana (esim. Viidakon Ykä -soundtrack). In the Minds of Evil tuskin tulee saavuttamaan Viidakon Ykän kaltaista suosiota, mutta se on silti pätevää rokkia. Jos kysyt itseltäsi, onko levyllinen aikansa elänyttä möhödödistä uhka vai riski, vastaan että se on molempia. Ainakaan möhö ei ole tiellä rokkia soittaessa ja se voi jopa tuoda uskottavuuspisteitä. Pienellä karsimisella, rohkeammalla otteella, reilulla asioiden uudelleen keksimisellä ja Brendan Fraserin kera tämä voisi olla täydellinen levy. Nyt se on vain puolet siitä. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

The Entrance Band – Face the Sun

Beyond Beyond Is Beyond

57 Psykedeelinen rock tekee itsensä pitkälti tarpeettomaksi, kun se kuulostaa enemmän sulkeutuneen kuin laajentuneen mielen tuotteelta. Henkisten kollegoiden Brian Jonestown Massacren ja Black Angelsin tavoin Guy Blakesleellä on loistava korva periodidetaljeille, mutta neljä vuotta valmistellun albumin jokainen yksityiskohta tuntuu neuroottisen rutiinirustatulta. Niin oppikirjamaisesti sitarit, kastanjetit, puupuhaltimet ja blueskitarat pudotellaan omiin odotettaviin lokeroihinsa. Alakuloinen Face the Sun enemmän rypee kuin kylpee hallusinatorisessa kuvastossaan, tarjoaa nivaskan hieman vaivaannuttavia sanoituksia hipin ahdistuksesta ja ennen kaikkea saa toivomaan, että The Entrance Band olisi vihdoin tehnyt selvästi kovaan yrittämiseen ja työmäärään perustuvan uransa oikeuttavan, klassikoksi nousevan albumin. Ja klassikolta Face the Sun kuulostaakin: levyltä, joka on niin tuttu, ettei sen kuuntelussa tunnu enää olevan kovin paljon mieltä. (Joni Kling)

Sammy Hagar & Friends – Sammy Hagar & Friends

Frontiers Records

22 Sammy ”I Can’t Drive 55” Hagar on kovin tuntemani tyyppi. Paitsi että hän on tärkeä edelläkävijä ravintolabisneksessä, kaikkien maailman Cabo Wabojen isäpappa, hän on myös lahjakas muusikko. Nyt Hagar on yhdistänyt menestyksekkäästi nämä kaksi. Se tarkoittaa, että hän on kutsunut Cabo Waboon drinkeille Kid Rockin, Joe Satrianin, Toby Keithin sekä Mickey Hartin ja juottanut heidät arvostelukyvyttömimpään mahdolliseen känniin. Voiko tällä kattauksella epäonistua? Scott Weiland ilmeisesti sammui jo ennen nauhoituksia, mutta joka tapauksessa tämä on hirviö levyksi. Tämä on illusionistista, tämä on kaunista, melkein kyynelkin lirahtaa lasiin. Oikeasti, miten badass mies coveroi samalla albumilla Personal Jesusin ja Jimmy Buffet’n Margaritavillen? Ainoastaan Sammy Hagar… ja ystävät. Aikamme viimeiset cowboyt. Cabo Wabossa päivä sarastaa ja pullo vaihtuu toiseen. Rock ei kuole koskaan, edes eutanasiaa anellessaan. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Kelela – Cut 4 Me

Fade to Mind

86 Kelela Mizanekristos on kuluvan vuoden mielenkiintoisimpia tulokkaita. Kelelan voi periaatteessa niputtaa r&b-genreen, mutta hänen musiikissaan r&b:n ylitsevuotava siirappi on suljettu terässammioihin, joiden metallinen, jännittävästi steriili kaiku jää jäljelle. Tämä ei toki ole mitään uutta kuluvan vuosikymmenen uudessa r&b:ssä, joka on useimmiten riisuttua, vieraantunutta ja genreä dekonstruoivaa. Kelela ei kuitenkaan aivan kuulosta muilta artisteilta, joiden yleensä katsotaan kuuluvan vääräleukojen hipsterikalja Pabst Blue Ribbonin mukaan PBR&B:ksi nimeämään genreen. Hänen musiikissaan on tarkoituksenmukaisuutta, horisonttiin tähyävää kuulautta – ja enemmän melodiaa. Siinä on myös paikoitellen jotain, mitä voisi kuvailla vaikka minimalistisen millennium-estetiikan läpi suodatetuksi Beverly Hills Cop -elokuvan urheiluautopopiksi. Ja sehän ei tietenkään voi koskaan olla huono asia. Lievästi käheä, koristelematon ääni tuo ajoittain mieleen Kelisin, jokin tuotantojäljessä varhaisen Dizzee Rascalin riisutut, virkistävät äänimaisemat. Kelelan musiikki on toki gaziljoona kertaa popimpaa ja ärränbeenpää kuin 2000-luvun alun Rascalin tuimailmeinen grime. Mutta silti. Pahoittelen kermaperseisyyttäni, mutta en malta olla vertaamatta musiikkia hyvään tammittamattomaan Sauvignon Blanc -valkkariin. Molemmissa on teräksistä ja viileää selväpiirteisyyttä, mutta myös rikkautta ja monimutkaisuutta. Tyylikkäästi pirskahtelevia happoja. Raikkaita, vehreitä sävyjä. Ehkä se, että Kelela on Yhdysvalloissa kasvanut toisen polven etiopialainen maahanmuuttaja kuuluu hänen musiikissaan, joka tuntuu sekin elävän musiikkikulttuurien välissä, omassa tilassaan. On kuin Kelela olisi muistanut vähän hajanaisesti, miltä hänen kuulemansa musiikinlajit – r&b, elektroninen auteur-pop, jne. – kuulostavat ja tehnyt oman tulkintansa etääntyvien muistojen pohjalta. Parasta lienee kuitenkin keskittyä pääasiaan. Siis siihen, että juuri näin jännittävältä ja tuoreelta popmusiikin tulisikin kuulostaa vuonna 2013. (Santtu Reinikainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Koiran näköinen nainen – s/t

Blast of Silence

90 Nyt on helvetin väärä aika kirjoittaa yhtään mitään. Kello kääntyi juuri torstaihin, aamulla aikasin duuniin ja tässä sitä ollaan ihan ympäripäissään yksin himassa. Halaan näköjään kaljapulloa. Sohva pyörii. Saatana, ei voi mitään, tämä täytyy tehdä nyt. Koiran näköisen naisen debyytti-ep on nimittäin kovimmat kotimaiset seitsemän tuumaa vähään aikaan. Levy on yhtä aikaa instant-hittisikermä ja grower. Muutamaan minuuttiin per puoli mahtuu kokonainen hyvän pitkäsoiton dynamiikka laaksoineen ja huippuineen, ja mielleyhtymät heittelehtivät sekunnin murto-osissa Karkkiautomaatista 13th Floor Elevatorsiin ja Ty Segallista Leevi & The Leavingsiin. Vaikka livenä KNN on kokonainen bändi, on ep:lle biisit tehnyt, soittanut ja äänittänyt yksin Tampereen nuori garagekomeetta Joni ”Johnny” Ekman. Levy jotenkin osuu juuri siihen häränsilmään, jonka reunoja The Achtungs, Lähtevät kaukojunat, Johnny Ekman & U.R.O. ja muut kundin bändit ovat liponeet eri puolilta. Ep:n avaa riemastuttavan svengaava Mennään mun luo kuuntelee Danzigii, mutta sanonpa vaan, että vittuun kaikki pullistelevat kääpiöt, mennään teille kuuntelee Koiran näköistä naista! (Jarkko Immonen)

Juha Kujanpää – Kivenpyörittäjä

Kuu Records

71 Harmonisti-pianisti-säveltäjä Juha Kujanpää kuulostaa tyypiltä, joka tykkää Anssi Tikanmäestä ja etenkin Pekka Pohjolasta. Rakkaus kyseisten herrojen kansallisromantikkoprogea kohtaan todetaan tosin jo lehdistötiedotteessa, jolloin faktan toistaminen tässä on merkkien tuhlausta. Silti assosioinnilta ei voi välttyä: Timo Kämäräisen läpi levyn soljuvat, röyhkeällä glam-soundilla soitetut kitaraharmoniat ovat ilmiselvää Seppo Tyniä Pohjolan Visitation-albumilla, ja Arkipäivän ylistyksen hanurihumppa on suoranaista Marimekko-hännystelyä Tikanmäen Savolaisen metsän juurella. Instrumentaalisävellysten naivistinen nimipolitiikka kuulostaa niin ikään Tikanmäeltä opitulta. Mutta jollei halua pilata kuuntelukokemustaan toimittajan itsetyytyväisellä namedroppailulla, voi kokonaisuuden ottaa vastaan ihan sympaattisena ja retroilunsa puolesta ajattomanakin musiikkina. Parhaimmillaan tämä levy on silloin, kun kansanmusiikkipiireissä ja teatterisäveltäjänä kunnostautunut Kujanpää ottaa etäisyyttä ilmeisimpiin verrokkeihinsa. Näin tapahtuu komeaan trumpettilentoon nousevalla Different Polskalla tai kaustislaisen arvokkaallaa Hääpolskalla. Ehkä juuri perinteisen tanssilajin mukaan nimeäminen on innoittanut ottamaan rohkeampia taiteellisia vapauksia. Hienoja asioita ovat myös levyn käynnistävä kolmen viulun Arvo Pärt -satsi sekä Kujanpään tyylitaju sovituspuolella. Soundissa on dynamiikkaa ja jännitteitä, ja maestro itse kuuluu pysyttelevän taustalla lempeänä kapellimestarina möhömahaisen sooloöykkäröinnin sijaan. Kivenpyörittäjän kappaleet eivät ole järin omaperäisiä, mutta silti viehättävän trendittömiä. (Mikael Mattila)

Cate Le Bon – Mug Museum

Turnstile

75 Sanotaan se heti, niin sittenpähän on homma hoidettu: Nico. Cate Le Bonista on todistettavasi mahdotonta kirjoittaa yli kahdeksaa sanaa mainitsematta jääkuningatar Christa Päffgeniä, jonka lattean ja lakonisen lauluääneen kaiut kuuluvat selvästi myös tällä walesilaislaulajattaren kolmannella albumilla. Le Bon (ei, ei ja vielä kerran ei sukua yhdellekään Duran Duranin jäsenistä) on kuitenkin Nicoon verrattuna aikamoinen kujeilija; Mug Museum huokuu huumoria ja taipumusta donovanmaiseen hassutteluun, mikä tuskin saattoi pitää edesmenneen Warhol-ikonin leipälajina. Levyn soundi on hyvin napakka, kompakti ja lämmin. Canned Heatin taito soittaa ihan hieman vain yhdistyy hauskalla tavalla Stereolabin rajattomiin horisontteihin. A-puolensa ajan Mug Museum vaikuttaakin noin sadan pisteen levyltä (neljän korvamatoässän perään kuullaan vielä herkkä Perfume Genius -duetto I Think I New), mutta b-puolella touhu lerpahtaa. On kuin bändiltä loppuisi into ja budjetti, ja täytebiisi seuraa toistaan. Silti: valtavan lupaavaa, edelleen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Connan Mockasin – Caramel

Phantasy Sound

77 Uusiseelantilainen Connan Mockasin on ns. erikoismies. Kasvomaalauksille person megablondin toinen albumi on koko lailla käsittämätön sukellus vedenalaiseen valtakuntaan, jossa kuningas Gainsbourgin ja kruununprinssi… öh, Princen määräyksestä ainoa sallittu harrastus on äärettömän hidas ja intohimoinen rakastelu syvänmerenkaloilla täytetyssä ammeessa. Caramel on yhtä eroottisen (lue: ranskalaisen) ambientpopin juhlaa. Levyllä on noin kaksi kunnollista sävellystä (äärisensuelli päätösraita I Wanna Roll With You ja kiistämätön klassikko I’m the Man That Will Find You), mutta sitäkin enemmän kiimaista voihketta ja unihoureista fantasiaa. Nykypopartisteista Mockasinin ilmeisin sielunveli on Ariel Pink, mutta levyn tuotannossa ja etenkin miehen kitaransoitossa on myös paljon Mac DeMarcon ”kasettinauhuri flanellipaidan rintataskussa” -estetiikkaa. Yhdistelmä on vastustamaton – mutta voiko levyä, joka käyttää lähes puolet kestostaan viisiosaiseen It’s Your Body -taidepläjäykseen, rakastaa tuntematta itseään a) likaiseksi, b) vanhaksi ja/tai c) sedäksi? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Oddarrang – In Cinema

Edition Records

84 Oddarrangin musiikki on välillä kuin Tumblr-blogi, jonka ylläpitäjä haluaa rakentaa virtuaalista minäkuvaansa syvällisten aforismien ja hailakoiden maisemavalokuvien ympärille. Niin itsestään selvässä synkassa tämä mietiskelevä paisuttelurock on minimalistisen kansitaiteensa kanssa. Sumun läpi erottuvia alastomia puita, vesipisaroita ikkunassa, jonka takana juoksee staattisesti ohitse, tuijotuskilpailua mystisen meren kanssa, geometristä betonia vasten harmaata taivasta. Tällä kertaa mielijohteet eivät tunnu geneerisiltä. Louhivuoren jazz-dynastiaan kuuluva rumpali-säveltäjä Olavi on luotsannut viisikkonsa kolmannelle albumilleen, joka sisimmässään hengittää skandinaavisen jazzin jäätävyyttä, mutta enimmäkseen se liikkuu Tortoisen tai Mogwain maisemissa. Tämän se tekee hämmästyttävän hyvin. Hämmästyttävää hyvyys on siksi, koska post-rock osoitti jo syntymässään, miten kapealla alalla se tyylillisesti liikkuu ja täten hukkasi uutuudenviehätyksensä varsin äkkiä. In Cineman musiikki on välillä suorastaan pysähtynyttä, ja nousee leveille siivilleen vasta maanittelun jälkeen. Maanittelu kannattaa, koska crescendot tuntuvat kaikkein uljaimmilta silloin, kun niiden annetaan syntyä kuin itsestään. Hiljaisina hetkinä kauneimpana kuuluu Osmo Ikosen sello, nousujen huipuilla laulavat Ilmari Pohjolan väkevä pasuuna ja Lasse Sakaran syvä rautalankakitara. Levyn ainoa selkeä virhe löytyy sen nimestä: eiköhän ”elokuvallinen” ole tässä vaiheessa banaalein mahdollinen adjektiivi kuvaamaan tällaista musiikkia. (Mikael Mattila)

Samasta aiheesta

Minikritiikit, viikko 11

Cate Le Bon
Levyraati #17

Cate Le Bon
Small talk: vieraana Olavi Louhivuori (Oddarrang)

Oddarang
© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress