Minikritiikit, viikko 43

Aero – Turvaan tuntemattomaan

Disco Blanco

65 Helsinkiläisyhtye Aeron debyyttialbumi on täynnä persoonallista folkrockia. Hetkittäin levyltä aistii hengenheimolaisuutta Scandinavian Music Groupin kanssa, vaikka kokoonpanojen musiikilliset yhtäläisyydet jäävätkin vähäisiksi. Mutta ei siis mikään ihme, että esimerkiksi Kotkan siiven alle -kappale on soinut Radio Suomen taajuudella. Laulaja Henna Jokelalla ja muun muassa Superchristista tutulla Mikko Lohenojalla on kuitenkin petrattavaa Aeron mahdolliselle toiselle levylle. Nyt luontokuvaston kyllästämät sanoitukset jäävät toisteisiksi ja yksiulotteisiksi. Kärjistetysti ilmaistuna nämä sävellykset ja sovitukset ansaitsisivat persoonallisempia tekstejä. Levyn kohokohdiksi nousevat kertosäkeellään Karkkiautomaatin mieleentuova Tangier ja rytmikkäästi keinuva Paperivankkuri. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Deadmau5 – > album title goes here <

Mau5trap / EMI

71 Sympaattiseen hiirikypärään sonnustautuva Joel “Deadmau5” Zimmerman vetää keikoilleen kymmeniätuhansia ihmisiä – silloin kun ei pokkaile palkintoja dj-gaaloissa tai nahistele Madonnan kanssa twitterissä. Kanadalainen on yksi suurimpia nimiä viime vuosien aikana hurjan isoksi kasvaneessa klubimusiikki-ilmiössä, jonka aallonharjalla ovat keikkuneet Skrillexin ja Pendulumin (ja meillä Huoratronin) kaltaiset, normaalikansalaisissa lähinnä hätääntyneitä “olen liian vanha, en ymmärrä” -reaktioita herättäneet tekijät. Deadmau5 ei ole kuitenkaan mikään märkäkorva vaan jo vanha tekijä; ei-niin-nokkelasti nimetty Album Title Goes Here on jo hänen viides albuminsa – ja hiukan yllättäen suoranaista turvamusiikkia möhömahaiselle konemusiikinystävälle! Sen lisäksi, että moni albumin kappaleista on suora hatunnosto Daft Punkin kahden ensimmäisen albumin tunnelmille (Channel 42, Maths), chillailee Deadmau5 usein aikuismaisen viileästi kuin mikäkin vuosituhannen vaihteen Röyksopp (Closer, There Might Be Coffee). Varsinaista turpaanvetoa edustavat kappaleet – Fn Pig, Take Care of the Proper Paperwork ja Does It Offend You, Yeah! -tyylistä saatanallista elektrorockia edustava Professional Griefers – ovat levyllä selvässä vähemmistössä. Lopulta raflaavinta, mitä albumilla on tarjottavanaan, ovat vierailijat. Vai uskaltaisitko sinä tarttua levyyn, jonka päätösbiiseillä feattaavat Cypress Hill ja Imogen Heap? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Esko Elomaa – Elämäniloa

Tandem Tuotanto

78 Tympeän harmaa kansi ei liikoja luvannut, ja ensimmäinen biisi Huomenna aiheuttaa vielä kymmenien kuuntelujen jälkeenkin melko akuuttia Jack Johnson -tipitii-allergiaa. Mutta näistä kun pääsee yli, Elämäniloa on perhanan hyvä levy, ja itselleni entuudestaan täysin tuntematon Elomaa todella mainio musiikintekijä. Lisäksi miehen laulusoundissa ja sanoituksissa on jotain täysin omaa ja omaperäistä fjongaa, joka vie mukanaan. Tunnelma syvenee biisi biisiltä, ja aloituksen hilpatihippaa-lönkyttely jää albumin heikoimmaksi hetkeksi. Rennosti svengaava nimikkokappale, pysäyttävän väkevä Mustaan ja palan kurkkuun nostava päätöskappale Luo veljeni uivat ihoon. Jos kuitenkin pitäisi valita yksi kappale kuvaamaan levyä kokonaisuutena, se olisi Kemikaalikansa. Sopivan seesteinen mutta silti eteenpäin vievä pulssi kuljettaa hienoa tekstiä: ”Katseet ei meitä lannista / ilkeet sanat eivät satuta / Vittu että mul on vaikeeta / enkä viisaammaks muutu edes jallupaukusta / Turha mun on teille narista / mut mä tiedän minne ollaan menossa / Rahat lasken tuoppiin Hinurissa / Aamudarra hoituu Cipralexilla / Ehkä huomenna / alkaa kädet vapista / kemikaaleilla / pysyy rahvas kurissa.” (Jarkko Immonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Haamu – Aikaa kalliimpi

Meiän musiikki

73 Joensuulaislähtöisen Haamun Aikaa kalliimpi -albumi on virkistävä poikkeus viime aikoina julkaistusta kotimaisesta hiphopista. Monet räppärit kuulostavat julkaisuillaan siltä, että he katselevat maailmaa roolihahmojen kautta, mutta Haamu onnistuu luomaan kuuntelijalle illuusion, että hän riimittelisi omana itsenään. Hän räppää levyllään runsaasti samaistumispintaa tarjoavista aiheista, kuten esimerkiksi aikuisuuden kynnyksellä elämisestä sekä suhteestaan työhön ja auktoriteetteihin. Tuossa arkipäiväisyydessä piilee sekä levyn vahvuus että heikkous. Heikoimmillaan kappaleet jäävät lukemattomia kertoja kuultujen yksinkertaisuuksien toteamiseen (Musta lammas), parhaimmillaan hän saa kuluneestakin aiheesta irti jotain persoonallista (Olin tämänkin päivän). Kokonaisuutta pitää kasassa erinomainen, takavuosien jenkkiräpille kumartava tuotanto. Levyn suurin ansio on siltä säteilevä hyväntuulisuus. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Levek – Look a Little Closer

Lefse

81 David Levesque on näitä umpilahjakkaita makuuhuoneneroja, joiden albumit kuulostavat siltä kuin niillä soittaisi kokonainen armeija eri tyylilajeille omistautuneita muusikoita kaikilta maailman mantereilta. Floridalaisen esikoisalbumi on tunnustettu kriittisimmissäkin arvioissa vakuuttavaksi työnäytteeksi miehen tuottajantaidoista, siihen tosissaan ihastuneet ovat puolestaan ymmärtäneet kohdanneensa runsaudensarven, josta löytyy ammennettavaa vuosiksi eteenpäin. Look a Little Closer ei ole albumille paras mahdollinen nimi, sillä mitä likempää sitä tutkailee, sitä sattumanvaraisemmilta ja merkityksettömiltä se tuntuu. Look a Little Closer on ennen kaikkea taustamusiikkia – ja sellaisena lähes täydellistä. Pölyisiltä polaroid-kuvilta kuulostavat kappaleet kimmahtelevat arvaamattomasti mutta kummallisen luontevasti lempeän progressiivisesta Disney-hempeilystä (Black Mod Grow) The Clientele -tyyppiseen unifolkiin (Canterbury Bell), jazzahtavaan bossanovaan (Terra Treasures) ja David Axelrodin kunnianhimoisista tuotannoista muistuttavaan 1960-lubum psykedeeliseen souliin (With a Slow Burn) – ja siinä vaiheessa ollaan siis vasta kappaleessa neljä. Jos Levekiä pitää johonkin verrata, niin luonnonmukaisesti kasvatettuun Tame Impalaan tai epäilyttävältä tuoksahtavaa yrttiteetä litkivään puutarhakutsuversioon White Denimistä. (Antti Lähde)

http://youtu.be/M4beVPnMHJQ

The Mountain Goats – Transcendental Youth

Merge

71 Enpä olekaan kuunnellut The Mountain Goatsia vuosiin. Kun viimeksi tapasimme, yhtye personoitui nuhruisiin folk-viisuihin, joissa lähes kaikki olennainen tapahtui John Darniellen ja hänen rämisevän kitaransa välillä. Noin kymmenen vuoden takaisiin kuulokuviin verrattuna Transcendental Youth on huomattavasti siistimpi ja monimuotoisempi albumi. Vaikka Darniellen taustalla on täysimittainen yhtye, on jälki hillittyä, paikoin jopa viihteellistä. Suoranaisesta salonkikelpoisuudesta on kuitenkin turha puhua. Tulkitsijana Darnielle huokuu samaa aavistuksenomaista neuroottisuutta kuin Conor Oberst, ja yhtyeen soiton kulmikas rosoisuus muistuttaa riemastuttavasti Neutral Milk Hotelista. Albumin pohjaote on kuitenkin ensisijaisesti herkkä, jopa piilotellun sentimentaalinen. Vuosituhannen vaihteen amerikkalaisen vaihtoehtorockin tyylikeinot tekevät levystä herttaisella tavalla aikajätön, mutta samalla ne alleviivaavat lähtökohtien vilpittömyyttä. Kun Darnielle huomauttaa, että ”you can’t tell me what my spirit tells me isn’t true” (White Cedar), on hänen sanojaan helppo uskoa. Tämä musiikki kumpuaa suoraan sydämestä. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

NOFX – Self Entitled

Fat Wreck Chords

56 NOFX on yhtye, jolta sopii odottaa tietynlaista lapsekasta otetta. Silti kalifornialaispunkkarien kahdennentoista studioalbumin avausraita 72 Hookers onnistuu yllättämään infantiiliudellaan. Vitsikkäässä viisussa turvataan maailmanrauha lähettämällä prostituoidut ja muut kevytkenkäiset yksilahkeiset lähi-itään, koska seksin puutteestahan ne ählämit pommivöihinsä pukeutuvat. Ehe ehe, Fat Mike. Ei naurata. Tylsimmillään NOFX on kuin keskenkasvuinen kakara, joka hihittelee panovitseille ja politisoituessaan osoittaa naiiviutta, johon vain vasta maailman menoon herännyt teini-ikäinen kykenee. Tai niinhän sitä siis luulisi. Suurimmalta osin Self Entitled on kuitenkin vain tylsä. Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin suhdetta satirisoiva Ronnie & Mags on muutaman vuosikymmenen myöhässä ollakseen kiinnostava, eivätkä vakavammat palat, kuten She Didn’t Lose Her Baby ja Down With The Ship, oikein herätä minkäänlaisia tunteita. Loppua kohden meininki onneksi hieman piristyy. Yhdellä kitaralla rouhiva This Machine Is 4 tarjoilee tuttua ja tarttuvaa NOFX-tikkausta ja Black Flagin EP:stä nimensä saaneessa I Got One Jealous Again, Againissa pistetään pakettiin ihmissuhdetta – ja jaetaan siinä samalla levykokoelmaa punk-viittauksia tiputellen. Levyn päättävä Xmas Has Been X’ed ei ehkä ole sen kypsempi suoritus kuin parjaamani avausraita, mutta sen sisältämä ajatusleikki sentään edes hymyilyttää. (Ami Vuorinen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Sea and Cake – Runner

Thrill Jockey

81 Joskus huomaan miettiväni, että vieraantumiseni indiemusiikista saattaa johtua pelkästä kontrastin puutteesta. Ehkä en vain kuuntele tarpeeksi listapoppia. Kun kaikki vaihtoehtoinen konventioiden murtaminen ja tavoiteltu yllätyksellisyys muuttuu maneereiksi, jotain on vialla. Kokeellisinkin lo-fi-sekoilu voi olla oireilevaa tylsyyttä. Runner on mielettömän tylsä levy. Se on maneerimainen levy. Mutta nämä maneerit ovat jäänteitä ajalta, jolloin indie pystyi vielä kulkemaan lähellä valtavirran popmusiikkia, eikä tarvinnut sekavia tehokeinoja erottuakseen. Runner on häpeilemättömän lähellä sitä, mitä vastaan sen olettaisi potkivan. Vain pienet yksityiskohdat erottavan tämän albumin radiorockista raffinoidummaksi laulunkirjoitukseksi, joka kymmenen vuotta sitten olisi voinut tuntua mullistavalta. Runnerin kaltaisilla albumeilla oli silloin merkitystä. Albumeilla oli silloin merkitystä. Jumala, anna minulle keskittymiskykyä kuunnella näin hyvä levy kerrankin loppuun. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Soft Pack – Strapped

Kemado / Mexican Summer

81

Esikoisalbuminsa (2010) aikaan The Soft Pack rämisteli kuin varhainen The Strokes, vaikka maailma ei tuntunut sellaista liiemmin kaipaavan Toisella yrittämällään kalifornialaisbändi kuulostaa yhtä aikaa ajanmukaisemmalta ja luonnollisemmalta – ja kaksi pykälää kiinnostavammalta. The Soft Packin meininki tuntuu omaehtoiselta, vaikka kvartetin oletetut vaikutteet ovatkin tuttuja vähän joka toiselta nykypäivän kitarapohjaiselta indierocklevyltä: 1960-luvulta on haettu twang-kitaroiden höystämää Orbison-pehmoilua (Everything I Know) ja hapokasta ampiaissoundia (Ray’s Mistake), 1980-lukua on puolestaan lainailtu The Go-Betweensin (Tallboy) ja Lloyd Colen (Bound to Fall) kaltaisten sivistyneiden yliopistosuosikkien kirjastokortilla. Kolmannen kulman tuo 2010-luku reipashenkisine hoilotteluineen, drumseineen ja frenchfilmseineen (Saratoga). Levyn ainoaksi yllätykseksi jää Bobby Brown, jonka sofistokoitunut soulpop sopisi paremmin Jessie Waren levylle, mutta viimeistään lotusplazamaisen loputtomasti rullaavan päätösraidan Captain Acen pauhatessa nautinnollisesti moisen riskittömyyden antaa mielellään anteeksi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!