Lindsey Buckingham – Seeds We Sow


Mind Kit

Lindsey Buckingham, popneroista nihkeäluonteisimpia.

62-vuotiaan Fleetwood Mac -legendan vasta kuudes sooloalbumi – mutta jo kolmas viiden vuoden sisällä.

Lindsey Buckingham on ollut viime vuosina kovassa vauhdissa. Ensin vuonna 2003 ilmestyi Fleetwood Macin klassisen 1975–1987-kokoonpanon (miinus Christine McVie) comeback-levy Say You Will, sitten parin vuoden välein kaksi uutta soololevyä: Under the Skin (2006) ja Gift of Screws (2008). Tämä oli nopeaa toimintaa herralta, joka oli viimeksi julkaissut uutta musiikkia vuonna 1992.



Under the Skin ja Gift of Screws olivat kumpikin varsin mainioita levyjä. Jos ne eivät aivan yltäneet Buckinghamin ensimmäisen, loistavan sekopäisen soolomestariteoksen Law & Orderin tasolle, saati sitten Fleetwood Macin Rumoursin tai Tuskin nerouteen, oli niiden omalaatuinen melodinen pop yllättävän virkeää jälkeä jo hieman unohduksiin vaipuneelta popvisiönääriltä.

Seeds We Sow’lla Buckinghamin musiikin peruspiirteet ovat tuttuja. Hänen melodiansa ovat leijailevan kauniita, salamannopeasti näppäillyt akustiset kitarat helisevät kuin kirkkaat vesiputoukset, rytmit paukkuvat yksinkertaisen iloluontoisesti, lauluharmoniat kietoutuvat toisiinsa pehmeänä äänikudelmana ja kappaleet lipuvat eteenpäin kuin valkoiset pilvenhattarat kesäpäivänä – kepeästi, mutta vääjäämättä.

Kun Buckingham osuu maaliinsa, hänen sävellyksensä ovat niin kauniita, että kipeää tekee. Etenkin hiturit vakuuttavat – Stars Are Crazy on sellaista kuiskivan kaunista unipoppia, johon Buckingham pystyy parhaimmillaan, ja surumielisesti helkkyvä Rock Away Blind saa melkeinpä palan kurkkuun. Nopeammista popvedoista erityisesti vaivattomasti etenevä, mutta alakuloinen Illumination ja kuin “Big Macin” Tuskilta napattu läpsyvän rockabilly-kompin johdattelema That’s the Way Love Goes vakuuttavat.

Toisinaan kuitenkin 1980-luvun epämiellyttävämmistä AOR-synneistä muistuttava ylenpalttinen juustoisuus häiritsee, kuten sinänsä hyvällä melodialla varustetussa When She Comes Downissa. Halvankuuloisen rumpukoneen johdattamilla Gone Too Farilla ja End of Timellä Buckingham onnistuu jotenkin kuulostamaan sekä ali- että ylituotetulta. Pahimmillaan hänen sinänsä kekseliäs kitaransoittonsa on hiukan turhankin hiottua.

Lokakuussa 62 vuotta täyttävän popparin levy sisältää aikuista musiikkia sekä hyvässä että pahassa. Parhaimmillaan se on levollisen oivaltavaa, ja Buckingham tuntuu nauttivan musiikin tekemisestä täysin rinnoin. Kuitenkin sitä hiukan nyrjähtänyttä nerouden kosketusta, jonka aikoinaan kuuli Tuskilla ja Law & Orderilla, jää kaipaamaan.



64 Ei kannata antaa kitaralehdestä revityltä näyttävän levynkannen hämätä. Seeds We Sow ei ehkä onnistu vakuuttamaan kokonaisuutena, mutta kyllä Buckinghamin tasoinen popmaestro aina useamman loistobiisin saa aikaiseksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!