Death Grips – No Love Deep Web

Epic / Omakustanne

Death Grips, ns. vaikea tapaus.

Jos sisäinen masokistisi on kuitenkin voimissaan, nautinto on varmasti loputonta.

Kenellekään sosiaalisessa mediassa Death Gripsiä seuranneelle oli tuskin minkäänlaista epäselvyyttä, mitä lokakuun ensimmäisenä päivänä tapahtuisi. Bändi vuodatti uuden levynsä itse internetiin Epicin riesaksi, ja saman vuorokauden aikana bändin kotisivu Third Worlds suljettiin. Taustatarina on jo tämän arvostelun kirjoitusvaiheessa saanut levyyn itseensä verrattavissa olevan ohimonraaputus-odysseian. Kuten moinen piittaamattomuus mistään säännöistä, uusi levy kuulostaa kyseisestä päivästä tehdyltä äänikuvalta: täysin kompromissihalutonta itsetuhoa vailla hittipotentiaalia.

The Money Storen sekopäinen tykitys oli kestettävissä hyvin, koska näkökulma sen lumivyörymäiseen energiavirtaan oli helposti valittavissa. Helvetti, sehän on yhä vuoden paras bilelevy! MC Ride velloi keskellä DIY-sampleviidakkoa kuin useimpia päihdekasveja nauttinut noitatohtori, ja sylki sanasalaattiaan.

No Love Deep Webillä tapahtuu täyskäännös. Nyt kaikki mitä kuullaan on mielipuolisia hätähuutoja bunkkereista ja talojen katoilta, karummassa ja minimaalisemmassa äänimaailmassa. Tältä Death Gripsin luuranko kuulostaa. Huonolla tripillä. Hidastettuna.

Klinkin, Hustle Bonesin ja Punk Weightin suuntaista hyperaktiivista pieksämistä ei löydy paljoakaan, ja nekin lyhyet pätkät antavat tietä klaustrofobialle, mikä tuokin meidät levyn suurimman ongelman äärelle – tai voi sitä vahvuutenakin pitää, riippuu täysin omasta mieltymyksestä synkkään bunkkeriölinään. Minimoitu taustamaailma hieman paradoksaalisesti syö tilaa kokonaisuudelta.

Pahimmillaan levy keskivaiheillaan enemmänkin matelee eteenpäin, ja Whammyn kaltaiset puolivalmiudet eivät jätä mielikuvia. Mutta lopussa kiitos seisoo kuin kannen kestoerektio: ensin Bass Rattle Stars Out the Sky syöksypommittajasyntsineen ja viimeisenä Artificial Death in the West, jossa pölyn peittämä profeetta yrittää selittää itselleen viimeisen neljänkymmenen minuutin tapahtumia. Muut kohokohdat Come Up and Get Me, No Love, World of Dogs, Hunger Games ja Deep Web ovat yksilön lopunajan irstaita teesejä, jotka kylpevät omassa epätoivossaan ja raivossaan vailla minkäänlaista turvaverkkoa.

Synkässä paketissa lahjahiekkapapereita pidemmälle pääsee parhaiten, jos on mieltynyt stefanismien tutkimiseen. Tässä lauseessa lanseerattu termi stefanologia eli Stefan ”MC Ride” Burnettin käsittämättömien non sequiturien avaaminen täydentää levyn mattamustaa tunnelmaa, ja ne tuovat skitsofreenisuudessaan No Loven pisteeseen, jossa on hankala löytää vertailukohtia. Burnett seikkailee Jimmy Pagen linnassa ja kehuu olevansa takinripustin miehesi vaginassa. Sydänlääkitystä nauttivat pysykää kaukana.

No Love on tyrmäävämpi kuin The Money Store, mikä on jo itsessään saavutus. Kysymys ei olekaan se, onko tästä kaikesta hankala pitää – kuunteleminen on jo itsessään tarpeeksi vaikeaa. Suurimmalle osalle No Love on kuitenkin jo aivan liikaa. Jos sisäinen masokistisi on kuitenkin voimissaan, nautinto on varmasti loputonta.

78 Tässä lienee vuoden hylkivin ja luotaantyöntävin levy – ja helvetti sentään, Epic Recordsin julkaistavaksi suunniteltu – mutta sillä on meriittinsä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!