Broadcast – Berberian Sound Studio

Warp

Trish Keenan hyvästelee vielä kerran.

Trish Keenan hyvästelee vielä kerran.

Kunpa Broadcast kummittelisi enää itselleen.

BroadcastKansi1Broadcast oli koko viime vuosikymmenen aina muka aallonharjalla, muttei koskaan cool. Sen soundi oli mahtavan sekaisin ja ympäriinsä, mutta siitä ei kovin moni koskaan todella innostunut. Se oli masentunut ja päänsärkyinen, muttei koskaan lannistunut vaan pursusi ideoita, joita se ei välittänyt selittää muille, vain toteuttaa ne. Koskaan se ei riehaantunut tai halunnut miellyttää. Se oli yhtye, jota oli kivaa rakastaa salaa.

Kutisevassa villapaidassaan kiemurtelevaa psykepoppia Broadcast ainakin oli, suodattimien ja vimpaimien läpi kirnuttuna. Trish Keenan ei koskaan sätkinyt ja haraillut laulullaan, kuten kaikki muu sen ympärillä, vaan lausui kirjoittamansa sanat pedantisti ja niin hellästi kuin paapomatta vain voi. Se kuulosti tylsältä ja koppavaltakin: ihmiseltä, joka hymyilee vain kirjoilleen. Keenanin ääntä oli kivaa rakastaa salaa.

Vuonna 2009 yhtye teki The Focus Group -nimellä alter-egoilevan monitaiteilija Julian Housen kanssa Investigate Witch Cults of the Radio Age -levyn, joka oli tasan nimensä veroinen. Siinä nyrjähti paikoilleen kaikki, mitä viime vuosikymmenen lopulla yritettiin hypnagogialla ja hauntologialla musiikissa tarkoittaa: alitajuisia muistoja lapsuudessa selkärankaan menneestä pop-saasteesta ja mahdottomuutta tehdä uutta mitenkään muuten kuin kaikesta menneestä sekoamalla.

Vuoden 2011 tammikuussa Trish Keenan kuoli 42-vuotiaana, sikainfluenssan jälkeisenä iskeneeseen keuhkokuumeeseen. Broadcastista oli jäljellä enää basisti, Keenanin leski James Cargill. Seuraava projekti, soundtrack Peter Stricklandin Berberian Sound Studio -elokuvaan, jäi kesken.

Elokuvassa työhönsä pimahtava äänitehostemies yrittää saada aikaan veret lennättäviä splurtteja ja spräksejä 1970-lukulaiseen giallo-mysteeriin The Equestrian Vortex. Broadcastin levy on molempien ääniraita. Kahden maailman välissä se myös tehtiin: James Cargill koosti levyn fragmenteista, joita hän ehti Keenanin kanssa äänittää. Syntikat pyörivät ympäriinsä, naiset kirkuvat, liha loiskuu, peikot örisevät; leikkaa, liimaa, haista liimaa.

Kun Teresa’s Song (Sorrow) -pätkässä Keenanin ääni huhuilee sanattomia vokaaleja, huomaan heti, etten pysty tähän. Enkä halua. Ja ennen kaikkea en kehtaa.

Broadcastille on mahdotonta kirjoittaa arvoistaan nekrologia; Berberian Sound Studio tekee tyhjäkäynnillään ja turhauttavalla funktionaalisuudellaan sen ainoalla mielekkäällä tavalla.

Jokainen levyn hieman yli tai alle minuutin mittainen idea loppuu kesken, ja ne ovat kaikki yksin, varten vain jotain tiettyjä mielikuvia, joita jokaisella joko on tai ei ole valmiina jostain italokauhu-vhs:stään, Morriconella kuorrutetusta jännityksestä tai jostain muusta sataan kertaan nähdystä karmeudesta. Mitään uutta Berberian Sound Studion haamut eivät synnytä. Ne ovat vain jumissa ja odottavat. Toistavat samaa haikeaa melodianraatoa, jota eivät elossa ehtineet kirjoittaa loppuun.

Stricklandin trillerin ja metaelokuvan sekoituksessa Broadcastin hiipuilulla on varmasti saumaton paikkansa. Broadcast-albumina se vain jatkuvasti, 39 kertaa, muistuttaa kaikesta siitä, mitä Keenanin ja Cargillin piti saada vielä aikaan. Keksiä psykedelia uudelleen. Tehdä vielä kymmenen outoa crossover-hittiä, joista ei koskaan tule crossover-hittejä. Paeta tuulta haistelevia termejä, jotka eivät koskaan saa selitettyä sitä, mitä yrittävät selittää.

Nyt Broadcastin musiikki on lukittu paikkaan, josta se ei pääse pois – ja jonne se toivottavasti unohtuu. Haluaisin vain edelleen muistella ja rakastaa kaikkia muita Broadcast-levyjä ilman tätä surullista limboa, jonka se meni itselleen manaamaan.

James Cargillilla on kuulemma tallella demonauhoja Keenanin ennen sairastumistaan laulamista, viimeisistä Broadcast-kappaleista. Niin kovasti toivoisin, etten kuule niitä koskaan.

42 Broadcastia ei enää ole. Muistammehan sen sellaisena kuin se oli?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!