R&A-tärpit, osa 1 – Kadonneen legendan jäljillä ja skeittausta DDR:ssä

Searching for Sugar Man kertoo Sixto Rodriguezista, ”katujen runoilijasta”.

Perjantaina 21.9. varsinaisesti käynnistyvä Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjestetään nyt 25:ttä kertaa. Festivaali esittelee jälleen kerran innokkaalle yleisölleen laajan noutopöydän elokuvia, joita ei muuten pääse Suomessa näkemään, sekä joitakin sellaisia, jotka päätyvät jopa teatterilevitykseen.

”Mutta miten niiden 172 000 leffan joukosta pystyy kukaan valitsemaan mitään”, parkaisee runsaudenpulasta häkeltynyt kulttuurinystävä. Ei huolta – Nuorgam on täällä auttaakseen!

Valitsimme tarkalleen ottaen 172 335 elokuvan joukosta ne, joiden uskomme eniten kiinnostavan epätietoisuuden meressä pärskivää musiikkifania. Ensimmäisessä osassa esittelemme elokuvista kolme, joissa liikutaan akselilla Etelä-Afrikka–Yhdysvallat–DDR.

Lisää Rakkautta & Anarkiaa -vinkkejä löydät jutun huomenna ilmestyvästä toisesta osasta.

THIS AIN’T CALIFORNIA (2012)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

MIKÄ LEFFA?

Kommunismin jälkipyykkiä on alettu pestä 2000-luvulla toden teolla sekä fiktioelokuvissa että dokumenteissa. Niissä kirjoitetaan uudelleen virallisen sosialistipropagandan jalkoihin jäänyttä kansanhistoriaa – toisinaan hyvinkin railakkaalla otteella. Viime vuosina huomiota ovat herättäneet muun muassa saksalainen fiktioelokuva Muiden elämä, neuvostoarjesta kertova dokumentti My Perestroika ja virolaisdokumentti Disko ja ydinsota.

Nyt on This Ain’t Californian vuoro. Martin Persielin dokumentti nuorista skeittareista 1980-luvun kommunistisessa Itä-Saksassa perustuu poikien itse aikoinaan kuvaamiin Super 8 -kaitafilmeihin. Elokuva löytää keskushahmokseen yhden nuorista – skeittauspiireissä legendaksi nousseen Denisin, joka on Panik-liikanimensä mukaisesti kuin David Bowien ja Johnny Rottenin myyttinen yhdistelmä, rocktähti rullalaudalla.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Jo vain. Dokumentin nostalgiakeskukseen käyvien, mykkänä lepattavien filminpätkien taustalla kuullaan roima annos aikakauden reippaan energistä itäsaksalaista autotallipunkia mutta myös elektropoppia ja muuta kivaa – jopa vinkeä akustinen versio Forever Youngista. Skeittaus ja musiikin alakulttuurit ovat monessa suhteessa niin lähellä toisiaan, että elokuvan luulisi kutkuttavan musiikin ystävää.

NUORGAMIN TUOMIO

Dokumentin kiintopiste tahtoo hetkittäin hukkua, kun toiminta siirtyy puolivälin jälkeen Berliiniin. Mutta sekään ei haittaa. Aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kotielokuvamateriaali rautaesiripun takaa energistä, evokatiivista ja valloittavaa. Olisikin ollut suorastaan rikollista, jos nämä eletyn elämän historiaa ja aiemmin tuikituntematonta ilmiötä (skeittausta rautaesiripun takaa!) dokumentoivat kotielokuvat olisivat jääneet pölyyntymään jonkin harmaan neuvostokerrostalon ullakolle.

Kaikeksi onneksi Persiel onnistuu lisäksi luomaan kuvista puhuttelevan ja vähän liikkiksenkin tarinan.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 8: 22.9.2012 klo 16, 23.9.2012, klo 18.30. Andorra: 26.9.2012 klo 16.

ELECTRICK CHILDREN (2012)

http://www.youtube.com/watch?v=tpE-fshuN2o

MIKÄ LEFFA?

Mormonitaustaisen Rebecca Thomasin fiktioelokuva – kuinka ollakaan – mormonitytöstä, joka kuulee ensi kertaa popmusiikkia ja uskoo tulleensa raskaaksi maagisen kasettinauhurin välityksellä. Sen seurauksena 15-vuotias Rachel pakenee vanhoillisuskonnollisesta yhteisöstään etsiäkseen käsiinsä ”miehen kasetilla” – lapsensa isän.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Eipä oikeastaan. Raskaudesta syytetty kappale – cover The Nervesin Hanging on the Telephonista – on toki hieno biisi, mutta pahoin pelkään, että elokuvan kiinnostava musiikillinen anti jää siihen. Elokuvassa ei edes kuulla kovin paljon musiikkia vaan se toimii etupäässä tarinaa kehystävänä välineenä – sekä kasettinauhurin tapauksessa että yhtyeen kohdalla, johon Rachel karkumatkallaan tutustuu.

NUORGAMIN TUOMIO

Hallin esikoisohjaus on ihan pikkukiva nykyindie, jossa on hetkensä. Julia Garner on pääosassa haavoittuva ja utelias – pelkkiä levottomia käsiä ja toiveikkaita hymyjä – ja hän onkin ylivoimaisesti parasta elokuvassa. Garneria tullaan taatusti näkemään tulevina vuosina isommissa tuotannoissa.

Elokuva ei kuitenkaan intiimistä kuvakielestään huolimattatta jää mieleen tai herätä suuria tunteita. Sen rakenne on hieman hahmoton ja kaupungissa tapahtuvat jaksot liian perusjenkki-indietä sykähdyttääkseen. Elokuva edustaa kulttuurin joka kolkkaan tunkeutuvaa uutta naivismia, mutta ei onnistu herkullisista lähtökohdistaan huolimatta kertomaan tynnyrissä kasvaneen nuoren ja nykymaailman kohtaamisesta erityisen tarkkanäköisesti tai edes uskottavasti.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 8: 25.9.2012 klo 18:30, 26.9.2012 klo 18:30. Maxim 1: 27.9.2012 klo 16.

SEARCHING FOR SUGAR MAN (2012)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

MIKÄ LEFFA?

Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloulin dokumentti 1970-luvun myyttisestä folk-muusikosta Rodriguezista, joka oli kotimaassaan Yhdysvalloissa täysin tuntematon, mutta Etelä-Afrikassa ”isompi kuin Elvis”. Rotusorron runtelemassa suljetussa poliisivaltiossa Rodriguezin musiikki oli ensimmäinen muutoksen airut etenkin valkoisten kansannousussa apartheidia vastaan.

Tarinan juju on siinä, että Rodriguezilla itsellään ei ollut aavistustakaan supertähteydestään toisella puolella maailmaa – hän teki vain kaksi levyä ja palasi sitten hanttihommiin. Etelä-Afrikassa hänestä ei kaikesta huolimatta tiedetty mitään. Kansan keskuudessa kiersivät tarinat Rodriguezin itsemurhasta, joista hurjimman mukaan hän oli riistänyt henkensä sytyttämällä itsensä tuleen kesken keikkaa.

Mutta ovatko tarinat totta? Sen sai selville kaksi eteläafrikkalaismiestä, jotka päättivät 1990-luvun lopulla ottaa selvää Rodriguezin kohtalosta. He ovat dokumentissa keskeisessä osassa.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Kyllä, kyllä, voi kyllä! Ensinnäkin: elokuva kertoo fantastisen kiintoisan tarinan suosiosta ja sen puutteesta, rockmystiikasta ja musiikista muutoksen sytytystulppana. Sen lisäksi elokuvassa kuullaan yksinomaan Rodriguezin hienoja kappaleita, jotka ovat edelleen monelle tuikituntemattomia viime vuosien huomiosta huolimatta. Rodriguez on dokumentissa esiintyvien musiikkibisneksen veteraanien mukaan 1970-luvun unohdetuista amerikkalaismuusikoista se tärkein – ”ei vain muusikko vaan paljon enemmän: profeetta, katujen runoilija”.

NUORGAMIN TUOMIO

Kerronnallisesti tiukka elokuva säilyttää jännitteensä komeasti alusta loppuun – se toimii kuin hyvä trilleri, jonka seuraava käänne ei ole koskaan kovin kaukana. Siitä huolimatta, että dokumentti joutuu turvautumaan kohtuullisen paljon puhuva pää -kerrontaan, se ei koskaan valahda tylsäksi ja seisahtuneeksi. Etenkin Rodriguezin kappaleita taustoittamaan rauhoittuvat kuvajaksot painuvat mielen sopukoihin myyttisinä ja magneettisina – kuin mies itse. Kiehtova tarina on must sekä musiikin ystäville että dokumenteista kiinnostuneille.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 7: 21.9.2012 klo 21, 23.9.2012 klo 14. Kinopalatsi 10: 25.9.2012 klo 18:45.

Liput ja ohjelmatiedot löydät R&A-sivustolta.

Sarjan toinen osa ilmestyy huomenna.