“Täältä on turha etsiä sympatiaa, mate.”
Vuodesta 1991 on kauan. Siitä on todella kauan.
Berliinin muuri oli murtunut kaksi vuotta sitten, mutta Unfinished Sympathy -singlen julkaisupäivänä 11.2.1991 Neuvostoliittokin oli vielä olemassa – joskin enää saattohoidossa.
Suomessa elettiin pankkikriisiä ja lamaa, mutta ei oltu presidentti Mauno Koiviston mukaan menossa Euroopan yhteisöön. Tuleva ministeri ja sukunimenkierrättäjä Tanja Vienonen kruunattiin missiksi.
Pääministeri Harri Holkeri soitti maailman ensimmäisen gsm-puhelun, mutta matkapuhelimet olivat yhä huvittavia tiiliskiviä, joita epätoivoisimmat juppipolot raahasivat mukanaan statuksen toivossa.
Rahaa nostettiin suht hiljattain katukuvaan tulleista ”pikapankeista” Power Card -käteiskorteilla.
Suomen poplistoja hallitsivat Popeda, Guns’n’Roses, Roxette, Hausmylly ja Juice Grand Slameineen. Suomessa oli kolme televisiokanavaa, joista Kolmoskanava lähetti ohjelmaa vain jokusen tunnin päivässä. Kanavilla katseltiin muun muassa tällaista ohjelmaa.
Tässä ympäristössä Massive Attackin on täytynyt kuulostaa ällistyttävän kosmopoliittiselta, salaperäiseltä, freesiltä ja viileältä. Itse en muista, miltä yhtye kuulosti vuonna 1991, sillä olin keskittynyt purnaamaan siitä, että Metallica on lälläröitynyt menestyksen toivossa.
Kyllähän Massive Attack jotain aivan uutta olikin: yhtye oli yhdessä Prodigyn kanssa ensimmäinen 90-luvulla hittilistoille räjähtäneen salonkikelpoisen ja musiikkilehtiystävällisen brittiläisen klubimusiikin airut. Se oli myös korkeamman omakätisesti vastuussa toissa vuosikymmenellä tyylikkyyden huippua edustaneen triphopin synnystä. Portisheadin Geoff Barrow oli harjoittelijana studiossa, jossa kappaleen emolevy Blue Lines äänitettiin. Samoissa piireissä pyörinyttä Trickyä puolestaan kuultiin albumilla vierailevana solistina.
Ei Massive Attackin soundi tietenkään neitseellisesti syntynyt. Robert Del Naja, Grant Marshall ja Andy Vowles yhdistivät siinä kaikkea sitä musiikkia, jota he olivat Bristolin varhaisen The Wild Bunch -soundsystemin riveissä soittaneet – hiphopia, dubia, soulia – mutta lisäsivät mukaan vielä elokuvallisia jousia, avaruutta ja hämyistä puolivaloa.
Suodattaessaan näitä periaatteessa tuttuja aineksia urbaanin brittisensibiliteettinsä läpi yhtye onnistui tekemään taikoja. Lopputulos ei kuulostanut oikeastaan miltään aiemmin tehdyltä musiikilta.
Ikonisen soundinsa bändi oli ehtinyt hioa loppuun vasta Protection-albumille. Debyyttilevyllä onkin jännittävää seurata, kuinka musiikin vaikutteet kuuluvat paikoittain läpi erillisinä, kun myöhemmin ne olivat sulautuneet elimelliseksi osaksi yhtyeen tavaramerkkisoundia.
Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa Unfinished Sympathyn kohdalla, jolla elementit olivat parahultaisesti sopusoinnussa. Kappale kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta kuin 21 vuotta sitten – toisin kuin tietyt muut albumin biisit ja esimerkiksi Portisheadin Dummy-albumi.
Kilkattava perkussiokomppi ja suhisevasti sheikkaava sample ajavat kappaletta eteenpäin – kuin matkalla taivaanrantaan, uuteen maailmaan – samalla kun elegantin suureelliset jousimatot samanaikaisesti juurruttavat sen historiaan ja nostavat lentoon.
Vaikka ”ajaton”-termi on kulutettu puhki tämän maailman Melody Gardot -mainoksissa, Unfinished Sympathy todella on sitä. On vaikea kuvitella, että kappale on vielä seuraavan 21 vuoden kuluttuakaan menettänyt relevanssinsa ja muuttunut 90-luvun jähmettyneeksi symboliksi ja kuolleeksi muinaismuistoksi.
Unfinished Sympathyn paikasta kollektiivisessa alitajunnassa kertoo muun muassa se, että kappaleen instrumentaaliversio soi Lontoon olympialaisten pitkän matkan juoksujen viimeisellä ratakierroksella.
Kappaleen sanoitus kertoo rakkauden tuskasta, mutta sen pääasiallinen tehtävä on antaa solistina vierailevan Shara Nelsonin laululle tekosyy toimia yhtenä soittimista. Ja kuinka se toimiikaan! Massive Attack on käyttänyt historiansa varrella lukuisia vierailevia laulajia, mutta Nelsonin laulusuoritus on edelleen se definitiivinen.
Ja kuitenkin: Unfinished Sympathy on vielä enemmän – se karttaa määrittelyä. Sekä NME että edesmenneet Melody Maker ja The Face valitsivat tämän popin kruununjalokiven aikoinaan vuoden parhaaksi singleksi. Mikä luonnollisesti tärkeämpää, nyt on Nuorgamin vuoro tehdä samoin.
Kysykää meiltä asiaa uudelleen 21 vuoden kuluttua – vastauksemme on sama.
