Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#8 Sufjan Stevens

Olen niin nero, että minulle kasvavat siivet. Kuva: Oskari Onninen

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Melkein kaima tekee vähän erilaisia temppuja Tavastian lavalla 6.10.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

We didn’t sleep too late
There was a fire in the yard
All of the trees were in light
They had no faces to show
I saw a sign in the sky
Seven swans, seven swans, seven swans

Kyykistelin tämän vuoden toukokuussa kameroineni barcelonalaisen Primavera Sound -festarin Rockdelux-auditorion lattialla muutaman metrin päässä Sufjan Stevensistä (s. 1975), kun ylle upotettu versio Seven Swansista alkoi soida keikan ensimmäisenä biisinä.

Pienempikin orkestraatio riittäisi itkettämään. Paljonkin pienempi.

Kun Stevens avasi enkelinsiipensä, olisin vain halunnut pudottaa kamerani maahan ja sulaa permannon reunaan kokemieni väristysten takia. Nopea silmäys ympärille osoitti, etten ollut tosiaankaan ainoa, joille työtehtäviin keskittyminen haltioitumisen vuoksi oli hankalaa.

Sen lisäksi, että Primaveran keikka oli kiistatta paras koskaan näkemäni konsertti, se auttoi hahmottamaan Stevensin mahlaa litratolkulla valuttavaa visionääriyttä, joka on paikannettavissa myös hänen diskografiansa kautta.

Vuosina 2000 ja 2001 julkaistut banjohäröilylevyt A Sun Came ja avantgardeen taipuvainen Enjoy Your Rabbit olivat enemmänkin hiljaisuudessa ilmestyneitä kuriositeettiteoksia, jotka asettuivat omaan perspektiiviinsä vasta viimeisen parin vuoden aikana.

Sillä Stevensin 2000-luvun puolivälin kolmen päälevyn jälkeen tuskin kukaan osasi mieltää häntä siksi musikaaliseksi eksentrikoksi, joka hänestä myöhemmin paljastui.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Asemansa sementoimisen 2000-luvun lauluntekijäsuuruutena Stevens aloitti vasta kolmannella levyllään. Vuonna 2003 hän julkaisi paikka- ja tapahtumaviittauksia uskonnolliseen fantasiaan yhdistelleen Michigan-albumin, jonka oli määrä olla hänen 50 osavaltiota käsittävän albumisarjansa ensimmäinen osa.

Samainen albumi käynnisti myös kolmen vuoden käsittämättömän tuotteliaan vaiheen Sufjanin uralla. Vuosina 2003–2006 julkaistut neljä levyä jättivät olon, ettei 50 osavaltion sarja olisi ollut se markkinointitemppu ja vitsi, minkä Sufjan vuonna 2009 sen paljasti olleen.

Michiganin kamarifolkia pienimuotoisempi, mutta raamatullisiin suurteemoihin ja Kristuksen toiseen tulemiseen uponnut Seven Swans ilmestyi vuonna 2004 ja esitteli Sufjanin perinteisimmillään lauluntekijänä. Miestä ja banjoa tai kitaraa säesti vain pieni orkestraatio siellä täällä.

http://youtu.be/4vgy5g-djuA

Vuonna 2005 vauhti kiihtyi entisestään ja kristallisoi Sufjanin nerouden hänen ensimmäiseksi viralliseksi mestariteoksekseen. Alun perin 50 biisin tuplalevyksi suunniteltu Illinoise pursusi samoja referenssejä kuin Michigankin, mutta oli muuten jokaisessa suhteessa edeltäjäänsä suureellisempi teos.

Sen lisäksi, että se on 75-minuuttinen teos ilman turhia sekunteja, sen tekijätiedot kertovat jotain todella perusteellista Stevensin lahjakkuudesta.

Hän nauhoitti ja tuotti albumin itse, mikä ei ole vielä sinänsä suuri saavutus, mutta kun on kreditoitu kitaran, pianon, basson, rumpujen, oboen, alttosaksofonin, huilun, banjon, kellopelin, haitarin, vibrafonin, sähköurkujen, kulkusten, tamburiinin, triangelin, nokkahuilun ja marakassin soittajaksi ja tietty laulajaksi, niin väkisinkin on puhuttava aikamoisesta saavutuksesta jopa multi-instrumentalistisella mittapuulla.

Jouset soittivat sentään muut ihmiset. Sentään.

Ja siinä missä hyvin harvat artistit saavat 75-minuuttisen levyn pysymään alusta loppuun asti kiinnostavana ja täytteettömänä, Sufjan nokitti vielä julkaisemalla vuonna 2006 erinomaisen The Avalanche -kokoelman Illinoisilta ylijääneistä biiseistä.

Levyn kannen ”Shamelessly compiled by Sufjan Stevens” –teksti piti sikäli paikkansa, ettei yksikään varsinaisista biiseistä tuntunut ylijäämältä. Päinvastoin, jo levyn avaava The Avalanche -biisi olisi ollut emoalbumillakin sarjamurhaajaballadi John Wayne Gacy Jr.:n ja singlebiisi Chicagon veroinen huippuhetki ja klassikkokappale.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Sitten alkoi odotus, joka jatkui, jatkui ja jatkui viime vuoden syksyyn, ennen kuin Illinoise sai seuraajansa.

Välissä oli toki ilmestynyt joululauluboksi ja Brooklyn–Queens-moottoritien kunniaksi kirjoitettu modernin klassisen suuntaan kurotellut The BQE -albumi, joka asettui kahden ensimmäisen levyn taidejatkumoon. Ne eivät kuitenkaan olleet lähelläkään sitä, mitä odotettiin.

Ensin elokuun lopussa Stevens julkaisi mitään varoittamatta All Delighted People EP:n. Se oli vielä enemmän tai vähemmän orkestroituine folk-biiseineen varsin yllätyksetön Sufjan-julkaisu ja luontevaa Illinoise-jatkoa. Mitä nyt sillä oli kaksi yli kymmenminuuttista kappaletta ja ep:ksi hyvin kunnioitettava 59 minuutin mitta.

Varsinainen pommi putosi vasta seuraavalla viikolla Sufjan ilmoitti julkaisevansa The Age of Adz -nimisen albumin lokakuun alussa. Ilmoituksen yhteydessä julkaistiin I Walked -biisi, joka nivoi Sufjanin lauluntekijä- ja taidemuusikkouran yhteen ennen kuulemattomalla tavalla.

Se oli r&b-rungon päälle rakennettu futuristinen äänikollaasi, joka soi kimallellen ja paksusti. Mitään vastaavaa ei oltu kuultu, saati osattu odottaa. Sufjan itse kertoi kiinnostuneensa äänikokeiluista, minkä pystyi kuulemaan kuka tahansa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Yhtäkkiä kunnianhimoinen folk-multi-instrumentalisti oli muuttumassa megalomaniaan taipuvaiseksi friikkipoppariksi, josta ei tiennyt, halusiko hän olla digitaaliajan Prince vai venyttää r&b:n ja lauluntekijämusiikin rajoja samalla tenholla kuin Arthur Russell mullisti discoa 20 vuotta sitten.

I Walked ja koko friikkitaiteilija ja apokalyptikko Royal Robertsonin ympärille tehty teema-albumi hilasivat Sufjanin aivan omiin sfääreihinsä – sekä soundillisesti että rohkeudellisesti.

Vaikka biisit eivät olleet kauttaaltaan edeltäjänsä mestarillisuuden tasolla, ideoiden määrän ja superiöörin innovatiivisuutensa puolesta The Age of Adz on helposti Sufjanin uran huimin teos, joka sai tekijänsä tuntumaan enemmän äänikeksijältä kuin lauluntekijältä.

Kuva: Oskari Onninen

Nyt on aika palata viime kevään Barcelonaan ja siihen, miten Sufjanin nerouden kokonaisvaltaisuus realisoitui konserttitilanteessa. Osasin odottaa, että luvassa on enimmäkseen uusia biisejä. Muuta en tiennyt.

Suuria ja rohkeita show’ta ovat varmasti kaikki nähneet. Uskallan silti väittää, että Stevens vei 13 hengen bändin kanssa esittämällään Age of Adz -spektaakkelillaan taiteellisen kunnianhimon ja megalomanian uusille leveyspiireille.

Seven Swansin enkelinsiivet olivat vasta alkua.

Juuri kun oli luullut nähneensä kaiken, Sufjan tarjosi aina jotain vielä huimempaa. Kolme liikuteltavaa videoscreeniä, hämmentävä ja kotikutoisen folioinen avaruuspuku (josta saa kuvaa alla olevasta videosta kahdeksan minuutin kohdilta), millilleen harkittu valoshow, eläinnaamareita, ilmapalloja, konfettia joitain paloja esityksen karnevalistisesta annista mainitakseni.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Helpoiten show’n voimaan pääsi käsiksi, kun sitä vertasi muihin sydäntäni vavahdutelleisiin konserttispektaakkeleihin.

Fosforimaalatuissa puvuissa ja taustatanssijoiden poikabändikoreografioissa oli samaa harkinnallisuutta kuin Pet Shop Boysilla, mutta Sufjan hoiti tämän paljon suuremmin. Konfettisade, jätti-ilmapallot ja eläinpuvut puolestaan lakaisivat edellisen illan The Flaming Lips -keikan parilla suurpiirteisellä huitaisulla vedolla maanrakoon. Muut massiivisella livekokoonpanolla esiintyvät yhtyeet pyöritettiin kumoon kokeilevuuteen pohjaavilla soundeilla.

Ikään kuin ei olisi saanut tarpeeksi makeaa mahansa pohjalle, keikan lopuksi pääsi vielä lavan eteen piehtaroimaan äärimmäisessä kollektiivisessa itkueuforiassa ja tanssimaan konfettisateessa Impossible Soulin voimauttavan r&b-osan ja edellä mainitun Chicagon tahtiin.

Better get it right get it right get it right get it right
Boy we can do much more together
It’s not so impossible

Vastaava toimittajamme sanoi minulle keikan jälkeen: ”taisi nerolistan voittaja mennä uusiksi.”

Ei se silti mennyt, vaikka olisi pitänyt. Sen verran mahdotonta minun on löytää Sufjan Stevensiä monipuolisempaa ja lahjakkaampaa muusikkoa viimeisen yhdentoista vuoden ajalta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Edellinen:#9 Josh Homme#9 Josh Homme
Seuraava:#7 Dave Sitek#7 Dave Sitek

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress