Popklassikot 1993

#20 Red House Painters – Grace Cathedral Park

Red House Painters. Mark Kozelek toisena oikealta.

Bob Dylan lausui aikoinaan, että suurilla artisteilla on kyky luoda melodioita, jotka tuntuvat ikiaikaisilta. Kuin ne olisivat aina olleet olemassa, mutta vasta tietyssä hetkessä ne puetaan laulun muottiin.

Mark Kozelekin melodiakynä on aivan oman värisensä. Väittäisin, että pystyn erottamaan hänen kirjoittamansa laulun helposti. Kaiken voisi koettaa typistää yhtälöksi jossa olisi yksi osa Nick Drakea, yksi Dean Warehamia ja hieman vanhaa folkia ja bluesia. Silti, se on niin kovin helppo tunnistaa – uunituoretta nostalgiaa jo ensimmäisellä kuuntelulla.

Rollercoaster-nimellä paremmin tunnettu Red House Painters I on musiikkinsa puolesta upea. Moni sen kappaleista, kuten Katy Song, Mistress ja Dragonflies ovat kenellekään sadcore-tagilla varustetusta musiikista kiinnostuneelle pakollista kuunneltavaa. Genrenimen perusteella aiheet eivät yllättäne ketään, ja Grace Cathedral Park on melko lempeä aloitus verrattuna siihen, mitä levyllä myöhemmin kohtaa:

”A rare and blistering sun shines down
on Grace Cathedral Park
there with you I fear the time
when air gets dark
you know I don’t spend days like this
caught up in lost times of youth that I miss”

Hieno ambivalenssi heti alkuun – se, onko kertoja tai toinen pian pimeässä istuva hahmo kiinni mennessä, on melko mahdotonta selvittää. Tämän ajan Kozelek käytti paljon epämukavan kuuloisia voimasuhteita sanoissaan.

Ja vaikka pelottavan moni aikakauden Red House Painters -levytyksistä tuntuu nyt lähinnä obsessiivisen teiniangstin variaatioilta – ja jotkut, kuten Lord Kill the Pain, Evil, Mother ja Uncle Joe sen suoranaisilta parodiolta – Grace Cathedral Park kuuluu niihin, jotka tipahtavat aidan turvalliselle puolelle. Ei pelkästään masokistisen angstin vähäisyyden, vaan myös Kozelekin yksinkertaisten ja elävien kielikuvien takia.

”Can almost hear rollercoasters
see sailboats in the sea
hear noise and screaming
weaving in and out of
happy music box sounds”

Mutta missä seurassa Mark liikkuukaan, ja pitäisikö jonkun ehkä tietää tästä kaikesta? Suu auki senkin teinisika, mitäs tietoa pihtaat?

”I feel the coming on
of the fading sun
and I know for sure
that you’ll never be the one
it’s the forbidden moment that we live
that fires our sad escape
and holds passion more that words can say
tell me why are you like this
are you the same with anyone?”

Auringonlaskun kokeminen jonkinlaisena luonnon viestinä omasta tilanteesta on lievästi sanottuna vaivaannuttavaa, mutta rehellisyys on tärkeä hyve. Eli pakoilet jotain. Kuulustelun paikka!

Eikö tyttösi enää miellytä vai jätitkö tyttöystävälle kertomatta uudesta ihastuksesta? Ehkä nyt voisit viisaasti kävellä kukkakaupan kautta kotiin. Toisaalta, monitulkinnallisuus laskettakoon yhdeksi kappaleen monista koukuista. Se, katsotaanko tässä puistoilukaveria ylös- vai alaspäin, jää täysin auki (uskokaa pois, Rollercoaster-levyltä ei löydy emotionaalisen tasa-arvon muruakaan) ja levyn musiikillisesti suoraviivaisin veto muuttuukin yhtäkkiä yhdeksi sen kryptisimmistä.

Onnea on toki turha odottaa, ja ensimmäinen Red House Painters -laulu, jossa löytyy edes hiven tyytyväisyyttä, lienee Ocean Beach -levyn Over My Head, johon oli matkaa vielä kaksi vuotta.

Jälleen yksi kielletty tai torjuttu unelma hajoaa vuoristoradan kiskojen jylinän alle mutta kaunis laulu siitä ainakin syntyi. Nyt kävi näin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Jos todellisesta angstista puhutaan, niin tässäpä vuotta aikaisemmalta Down Colorful Hilliltä löytyvä Medicine Bottle

http://www.youtube.com/watch?v=YrqQHSYXmCU

BONUS II!

…ja nykyään varmasti mielipiteitä jakava Mother.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!