Popklassikot 1992

#1 Rage Against the Machine – Bullet in the Head

Rage Against the Machine, posket punoittaen systeemiä vastaan.

Kalifornialaisen Rage Against the Machinen vihassa ja turhautumisessa valtaapitäviä kohtaan on paljon hyvää ja aitoa ja sympaattista, mutta myös paljon sellaista, joka saa 20 vuotta myöhemmin kuunneltuna posket punottamaan.

Yhtyeen nimeä kantanut debyyttilevy on aikansa tuote. Se on raskaan poliittisen musiikin esiinnousu, grungen ja x-sukupolven ambivalentin slackerismin antiteesi ja, valitettavasti, nu-metalin alkusoitto. Sitä tulisi seuraamaan lukematon määrä nuoria musikantteja, joilla on kova palo olla yhtä vihaisia, mutta ei oikeastaan mitään syytä siihen. RATM:n solisti Zack de la Rocha syö kymmenen freddurstia ennen kuin nousee sängystä ylös.

Bullet in the Head operoi väkivaltaisilla kuvilla. De la Rocha sylkee katkeria räkäklimppejä naruja vetelevää yläluokkaa kohtaan: amerikkalainen yhteiskunta on sairas, ja syöpäpesäkkeitä löytyy sen jokaisesta raajasta. Epäoikeudenmukaisuus on kaikkialla, missä puhvelit ovat joskus temmeltäneet, ja se vie ojanpohjiin vuosittain miljoonia amerikkalaisia.

”Believin’ all the lies that they’re tellin’ ya
Buyin’ all the products that they’re sellin’ ya
They say jump and ya say how high
Ya brain-dead
Ya gotta fuckin’ bullet in ya head”

Tällainen mediakritiikki oli vuonna 1992 tuoretta. Persianlahden sota oli ensimmäinen laajalti televisioitu ja reaaliaikaisesti massamediassa puitu konflikti, jonka uutisointi oli puolin ja toisin epäluotettavaa. Tutkijat ovat puhuneet siitä, kuinka koko sota käytiin lopulta ainoastaan televisioruuduilla. Median linssi suodatti ja filtteröi tapahtumat televisiokanaville suotuisaan muotoon. Koko kansan käsikirjoitettua viihdettä, mainoskatkojen ympärille saksittuna.

Rage Against the Machinen jäsenet eivät lannistuneet, vaan vittuuntuivat. Vuonna 1991 kitaristi Tom Morello jätti hevi-glam-ryhmä Lock Upin ja perusti uuden yhtyeen yhdessä räppiklubilla tapaamansa Zack de la Rochan kanssa. Mukaan tulivat pian myös rumpali Brad Wilk sekä basisti Tim Commerford. Ensimmäinen demonauha, nimeltään Rage Against the Machine, valmistui jo saman vuoden joulukuussa. Kahdentoista kappaleen demolta seitsemän raitaa päätyi vuosi myöhemmin julkaistulle albumille, osa tosin uusiksi rukattuina.

Musiikillisesti debyyttilevy on energinen ja ihanan suoraviivainen, mutta tyylivalinnat tökkivät. Tom Morellon luova kitarankäyttö toki viehättää, ja Rochan slogan-vetoisessa ulosannissa on paikoin yksinkertaisen osuvia oivalluksia. Silti valkoisen miehen naama irveessä rypistetty raivofunk on tyylilaji, joka vaatii 20 vuotta myöhemmin hyvin tarkan asennoitumisen kuulostaakseen joltain muuta kuin huvittavalta reliikiltä. Ei liene ihme, että 2000-luvun indieväki kaikessa ysärinostalgiassaan on hypännyt RATM:n lanaaman totisen metallipolun ylitse.

Yksi syy siihen on tietenkin se, että siinä missä slowdivet ja ridet ovat esteettisiä ikoneita, RATM on ennen kaikkea poliittinen voima. Aikaansa sidottu. Bullet in the Head heijastelee 1990-luvun alun tapahtumia ja menee asiat edellä. Heviriffit ja räppimaneerit ovat esittäjiensä valitsemia työkaluja viestin takomiseen. On kehittyvää teknologiaa, multimediallisuutta, propagandaa, matkapuhelimia, paranoiaa. De la Rocha vaahtoaa valtion aivottomiksi apinoiksi kaasuttamille kansalaisille: herätkää!

Apinat menivät, ja ostivat albumia triplaplatinan arvoisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!