Kolme hauskaa miestä ja älytön määrä tähtivieraita.
Huumorimusiikki on tunnetusti vaikea laji. Meillä sen perintö on levännyt pitkälti Speden ja Veskun porukoiden harteilla. Atlantin takana ”Weird Al” Yankovic on tehnyt sitä vaihtelevalla menestyksellä useamman vuosikymmenen ajan. Tenacious D oli hetken aikaa maailman hauskimpia juttuja, mutta Jack Blackin tähti rysähti nopeasti maahan huonojen roolivalintojen ja kulahtaneiden maneerien myötä.
Black ei ollut enää hauska, kun hän pari vuotta sitten vieraili The Lonely Islandin debyytillä Incredibad. Onneksi levyn nimi ei muuten ollut enne: Saturday Night Liven poikiman koomikkotrion albumi oli tietenkin epätasainen, mutta mitä muutakaan voi 19 kappaleen järkäleeltä odottaa? Huiput antoivat paljon anteeksi: viraalihittiä Jizz in My Pants seurasivat yhtälailla loistokkaat I’m on a Boat, Boombox, Dick in a Box ja tietenkin Natalie’s Rap.
Meno ei ole kakkoslevyllä väsähtänyt, päinvastoin. Akiva Schafferin, Adam Sambergin ja Jorma (!) Tacconen (!) muodostama trio ampuu kovilla heti Beastie Boysia kanavoivalla We’re Backilla, jolla räppärit vuorottelevat kiihkeästi:
Akiva: ”I got Hepatitis C from horse, but no confusion /
it wasn’t from the sex, it was a blood transfusion!”Jorma: ”What?! Motherfucker got horse blood! What y’all got?”
Adam: ”I write freaky fan fiction where cartoons fuck /
got CGI Garfield lickin’ Marmaduke’s nuts”Jorma: ”Whoo! I would like to see that! This is that Garfield sex music!”
Tekstejä voisi lainailla loputtomiin, mutta eivät ne pääse oikeuksiinsa kontekstistaan irroitettuina. The Lonely Islandin juttu on nimittäin se, että myös itse musiikki on laadukasta. Juju ei ole irtogageissa hiphop-levyjen skit-meiningin tapaan – ennemminkin TLI irvailee skiteille alleviivaamalla niiden alleviivaavuutta – vaan tyylipuhtaan pop-tuotannon ja random-generaattoreilla tuotetulle hötölle irvailevien tekstien pyhässä liitossa.
Kulminaatio on I Just Had Sex, joka lienee helposti parasta, missä Akon on koskaan ollut mukana. Kappaleen naurettavan paisutettu pop-koukku pakottaa laulamaan äärityperää kertosäettä, joka lukee ilmeisimmällä tavalla auki sen egoilun, josta Akonin muovisessa autotune-r’n’b:ssä on kyse. Biisi on parodia siitä, mitä Akon tekee työkseen. Ja sitä on katsottu Youtubessa enemmän kuin kultakurkun omia videoita – jo yli 100 miljoonaa kertaa.
Löydettävää riittää. Snoop Doggin tähdittämä nimibiisi Turtleneck & Chain on täydellisen hikinen Guetta-pastissi, Motherloverilla Justin Timberlake ja Samberg jatkavat Dick in a Boxista tuttujen hahmojen tarinaa (joka muuten huipentuu levyltä uupuvaan Golden Ruleen, jolla mukana Lady Gaga!) kasari-pop-duojen hengessä, Rihannan johtama Shy Ronnie 2: Ronnie & Clyde kanavoi Beyoncén ja Jay-Z:n duettoja, Creepilla koomikot ilveilevät Nicki Minajin kanssa John Watersin henkeen, ja Japanilla koomikot bilettävät nousevan auringon maassa, tuoden mieleen The Wombatsin idioottimaisen Tokyo-videon.
Huumori kiteytyy nelosraitaan, jonka ajatusleikki on jokseenkin ylittämätön: mitä, jos Michael Bolton tarjoaisi sinulle ”ison seksikkään koukun, jota tulet todella diggaamaan”, katsottuaan juuri Pirates of the Caribbean -maratonin? Lopputulos on Jack Sparrow: biisi, joka venkoilee huumorikolmikon klubituksen ja takavuosien staran voimaballadin välillä. Schaffer, Samberg ja Taccone räppäävät misuista ja autoista, Bolton laulaa väliin Keira Knightleysta ja seikkailuista Tortugan saarella.
Nenäkkäästä julkkisparodiasta The Lonely Islandin erottaa se, ettei se ole irvailunkohteidensa yläpuolella – eipä se muuten saisi A-luokan supertähtiä mukaan levylleen. Gagat ja T-Painit ovat mukana juonessa, joka seurailee radiohittien ääneenlausumattomia säännöksiä häpeilemättä ja joka teksteissään alleviivaa niitä – joskus fiksusti, useimmiten ei. Hauskaa on silti. Parhaimmillaan hupi on tietenkin Youtuben kautta, kun kirjoitushetkellä jo kuuteen biisiin on tehty yhtälailla hauskat videot.
Ja joo, levyltä löytyy turhia biisejä. Enemmän kuin pari. Ne voi skipata. Ei niistä videoita kuitenkaan tehdä.
70 Saturday Night Livestä syntyneen The Lonely Islandin kakkoslevy tarjoaa huumorimusiikkia niille, jotka ovat joskus nauraneet Will Ferrellille ja jotka vihaavat/rakastavat valtavirtapopia ja -r’n’b:tä. Viidentoista biisin ja neljän huumoripätkän mittainen albumi on tuhti ja epätasainen, mutta parhaimmillaan parasta ikinä.