Mitä sinä pelkäät?
Battle Bornin kansi on huikean hieno, kuten kuvasta näette. Siinä kaahaava auto ja laukkaava hevonen ovat törmäyskurssilla keskellä autiomaata yllään battle-sanan e:tä esittävä salama. Kannessa on jännitettä. Se on vaarallinen. Se antaa odottaa jotain räjähtävää. Hevosvoimat törmäävät, oikeat ja ihmisen kehittämät.
Hevonen häviää varmasti.
The Killers on se auto. Äärimmilleen viritetty kiiltävä amerikanrauta, jonka vauhdin parantamiseksi on käytetty kaikki keinot.
Pop on aina ollut olympiaurheilua: citius, altius, fortius. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Se ei tarkoita sitä, että koko ajan pitää keksiä jotain uutta. Se tarkoittaa sitä, että vanha pitää tehdä paremmin.
Ja kukapa olisi sisäistänyt tätä paremmin kuin Brandon Flowers, tuo aavikoiden yksinäinen ratsastaja, joka karauttaa amerikanraudan ratissa pelastamaan poprockin. Brandon Flowers, tuo Freddie Mercuryn ja Bruce Springsteenin perinnön pyhästä hengestä syntynyt maanpäällinen ilmentymä.
Mutta milloin kunnianhimosta tuli riippakivi? Milloin epäonnistumisesta tuli kiellettyä? Milloin aloimme nauraa urheilijoille, jotka pystyvät huikeisiin suorituksiin, mutta epäonnistuvat tärkeässä paikassa? Miksi emme enää hyväksy sitä, että joku vain yrittää parhaansa, hetkittäin siinä onnistuen, joskus epäonnistuen?
Ne, jotka eivät hyväksy epäonnistumista, todennäköisesti kuittaavat Battle Bornin olankohautuksella. Se nimittäin on albumi, jonka jokainen kappale yrittää, yrittää niin vimmatusti. Lopputuloksesta viis.
Flesh and Bone -avausraidan kertosäettä edeltävä kysymys kiteyttää koko albumin, ja samalla vahingossa koko popin filosofian:
”What are you afraid of?”
Niin, mitä pelkäät? Sitä, ettet ole täydellinen?
Battle Born ei ole kokonaisuutena täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Se yrittää, mutta myös rehellisesti myöntää oman haavoittuvaisuutensa. Tälläinen minä olen, pidät tai et.
Minä pidän. Battle Bornilla onnistuessaan The Killers on oikeasti parasta ikinä. The Way It Wasin sävellys ilmentää täydellisyyttä, jumaluutta ja kaikkea siltä väliltä. Jos Marilyn Monroen figuuri olisi popkappale, se olisi The Way It Was.
Travisin Fran Healyn kanssa kirjoitettu Here With Me puolestaan on esimerkillisin 2010-luvulla julkaistu ysäriballadi – se etsii itseään, kunnes tajuaa, että koko identiteetti perustuu kliimaksinomaisesti kertosäkeen muutamaan sointuun:
”Don’t want your memories in my head, no
I want you here with me”
Toki, The Killers on levyttänyt Somebody Told Men, Mr. Brightsiden ja Humanin kaltaisia popohjuksia, mutta bändin nerous piileekin siinä, että se ei jää aiempien hittiensä vangiksi. Battle Bornia kuunnellessa ei ikävöi hetkeäkään mitään, mitä The Killers on aiemmin tehnyt.
Koska se tekee sen kaiken nyt paremmin. Mitä siitä, että Runaways nyt sattui olemaan autopilottisingle, Battle Bornilla on paljon muutakin. Kuten esimerkiksi Deadlines and Commitments, jonka saadakseen aivan jokainen poppari antaisi leikkauttaa oikean kätensä sormen irti ja teippauttaa suunsa kiinni kolmeksi viikoksi.
Miss Atomic Bomb muistuttaa kyllä hieman Humania, mutta soi orgaanisemmin ja jopa ilmavammin. The Rising Tide käy nuuhkimassa neljä tuntia rokanneen Springsteenin stadionhikeä, mutta lipeää synamattonsa ansiosta lähes liian esimerkilliseksi poplauluksi. Lopulta From Here on Out on sitä itseään, siis silkkaa Springsteeniä.
Daniel Lanois’n tuottama Heart of a Girl on tervetullut akustinen keidas Nevadan aavikolla, jonka kuullessani alan melkein etsiä netistä lentolippuja paikkaan, jossa kasvaa luonnonvaraisia kaktuksia.
Ja sitten on Be Still. Juuri kun olen tuomitsemassa sen tyhjänpäiväiseksi täyteslovariksi, jostain ilmestyy maailmoja järisyttävä sävelkulku kuin sadekausi autiomaahan.
Lopulta jokainen Battle Bornin kappale saa minut vakuuttuneeksi, että tekisi The Killers millaista musiikkia tahansa, se tekisi sitä täydellä sydämellään, sillä bändi haluaa olla kaikkein paras kaikessa mihin se ryhtyy. Se, onnistuvatko he tavoitteessaan, on lopulta toissijaista. Heidän sitkeää yrittämistään on ilo kuunnella.
88 The Killersin tapa tähdätä kohti poptäydellisyyttä ja kaahata samalla päin autiomaan kolmimetrisiä kaktuksia kulminoituu Battle Borniin – tuloksena eräs ansiokkaimmista popalbumeista vuosiin.