Uuden soulin ikoni kokeilee matemaattisen harkitusti karheampaa itseilmaisua.
Raphael Saadiq on mustan musiikin moniottelija, jolla on hihassaan kaksi ässää: veteraaniluokan kenttäkokemus sekä sileänä säilynyt ääni, joka voisi olla kantajaansa puolet nuorempi.
1990-luvulla Saadiq – vähemmän seksikkäältä ristimänimeltään Charles Ray Wiggins – oli young, black and talented. Hän pukeutui värikkäisiin kangashousuihin ja horotteli ex-tyttöystäväänsä popsoultriossa Tony! Toni! Toné! Kohteliaasti ilmaistuna kolmikon musiikki ja ulosanti olivat vahvasti aikaansa sidoksissa.
Sitten Saadiq huomasi olevansa aikuinen mies ja päätti syntyä uudelleen. Hän veti ylleen keltaisen mittatilauspuvun ja lähti retkelle soulin kultakauteen. Saadiqin soolotuotanto on brändätty klassisella ajattomuudella, mikä muodostaa hauskan vastakohdan oppivuosien kasari- ja ysärirelativismille.
Se osoittaa, että kun homma svengaa riittävän hyvin, ei ketään kiinnosta, ketä milloinkin kupataan. Ja onko silloin kenellekään velkaa, jos kierrättää yhteistä perintöä – eikö tärkeintä ole pitää kivi vierimässä?
Vuoden 2008 The Way I See It -levyllään Saadiq kumautti päättäväisesti kultasuoneen ja antoi aarteiden valua laariinsa. Hybridiautolla taitettu kulttuurimatka Memphisistä Detroitiin oli Saadiqin omin sanoin ”henkilökohtainen rakkauskirje Motownille”, eikä levyn eheyttä onnistunut pilaamaan edes aivokuolleen Jay-Z:n rahapoliittinen vierailu. Neljäs sooloalbumi pitää Saadiqin vihreällä oksalla, eikä mikään viittaa siihen, etteikö tästäkin tulisi vintagenälkäisten hellimä täysosuma.
Saadiq ei kiirehdi klassikkotemppelistä, mutta raottaa ovea rockille ja bluesille philly-meiningin kustannuksella. Jos Syl Johnson olisi levyttänyt klassikkonsa vuonna 2011, lopputulos voisi kuulostaa osapuilleen tältä.
Aikana ennen monikanavaista äänentoistoa täytyi soulvokalistin saada asiansa selväksi vinyylisoittimen monokaiuttimen läpi, ja levyn rouheimmat numerot todistavat, että siinä Saadiq olisi pärjännytkin. Piristää havaita, kuinka tarttuva Radio raapii Saadiqin äänestä esiin hyppysellinen Elmore Jamesin kireää raspia. Nimibiisi tirisee Chicagon bluesia ja muistuttaa ajasta, jolloin Mick Jagger oli rivo jätkä eikä likainen vanha setä.
Kukaan ei tosin huuda mittaria punaiselle eikä soittaessa liene tarvinnut takkia riisua. Sen kuulee, ettei bändin metronomina napsu ruoska Berry Gordyn tyyliin. Lunkius vastaan raaka tiukkuus, makuasioita.
Maestro Saadiq seisoo bändinsä edessä tukevasti, jopa itsepintaisesti. Hänen äänensä ei ole kerrostalon kokoinen, mutta sitä vakauttaa useampi punnuksellinen karismaa, joiden ansiosta Saadiq pitää jopa Movin’ Down the Linen jouset ja puhaltimet vaivatta hyppysissään pakenematta parrasvaloista. Höyhenenkepeä Just Don’t antaa harvinaista tilaa toiselle solistille, kun Earth, Wind & Fire -kosketinsoittaja Larry Dunn tarjoaa melko sifonkisen Moog-soolon.
Muutoin Saadiq katsoo visusti, ettei kukaan karkaa omille teilleen: edes vikkelä steel-kitaristi Robert Randolph ei tallo Saadiqin varpaille Day Dreamsissa, joka maalaa kuvaa New Orleansin loiston päivistä.
Virheestä viisastuneena Saadiq huipentaa uuden levynsä viime hetket hieman edelliskertaa tyylikkäämpään vierailuun. Sly & the Family Stonen basisti Larry Graham saattoi keksiä peukkubassson, mutta laulaa tällä kertaa säkeistön kätkettyyn pikkujammailuun The Perfect Storm, ja kellepä ei halki soulin elinkaaren taivaltanut baritoni kelpaisi.
Stone Rollin’ on pohjimmiltaan tiukkaan sovitettu kokonaisuus, jonka vähäisimpiä ansioita ei ole se, että levyn mehevin sisältö selviytyy ilman kuorrutteitaan: tämä show siirtyisi osaavan bändin toimesta lavalle parin Fenderin ja kolhuisen rumpusetin voimin. Kaiken keskellä säteilisi joka tapauksessa Saadiqin valovoima, sillä hän on myös levyllä yhtä paljon viihdyttäjä kuin biisintekijä.
80 Stone Rollin’ kurottelee hygieenisesti rockin suuntaan ja päivittää siinä sivussa huolellisen retrosekoitteen tämän päivän radiovirtaan istuvaksi. Tähän hätään ei tule mieleen toista Saadiqin veroista soultaituria.