Shitgaze oli takavuosien keinotekoinen yritys niputtaa yhteen joukko slacker-asenteella varustautuneita meluisia lo-fi-rokkareita. Kuolleelle ja kuopatulle uusiogenrelle nimen antanut yhtye yrittää nyt pyristellä irti paskiaisleimastaan.
Psychedelic Horseshitin olisi luullut häipyvän hiljaa historian hämärään. Matt Whitehurstin ja Ryan Jewellin yhtyeen ympärillä käväissyt hype perustui pahasuisien poikien armottomalle päänaukomiselle. Musiikillisesti he olivat jopa henkisiä kollegojaan Sic Alpsia ja Wavvesia degeneroituneempia.
Lacedin yllättävin aspekti onkin jonkinlaisen kunnianhimon ilmaantuminen bändin repertuaariin. Tosin se taitaa olla yhtä henkitoreissaan kuin elinkaarensa päähän tullut 9-volttinen paristo, joita yhtye soundista päätellen on raahannut studioon (tai missä ikinä tämä onkaan äänitetty) muutaman muovikassillisen verran. Myös kilotolkulla poltetulla kannabiksella voisi kuvitella olevan osuutta asiaan.
Lacedin äänimaailma tarjoaa alkuun liikaakin kiinnostavia ärsykkeitä, jotka alkavat kuitenkin hyvin pian toistaa itseään. Se kuulostaa alusta loppuun kidutetuilta lelusoittimilta, säröpedaalin läpikäyneiltä itämaisilta instrumenteilta ja liian kauan auringon paahtamalla kojelaudalla lojuneilta c-kaseteilta rikkinäisessä Walkmanissa. Nauhanopeudet heittelehtivät, kaikki on diskanttivoittoista, kaiutettua ja upotettu levottomaan roskisdyykkauspsykedeliaan.
Nimikappale, Time of Day ja etenkin menevä French Countryside tarjoavat pari punkahtavaa koukkua, mutta kaiken kaikkiaan pintaraaputuksen jälkeen sekoilumentaliteetin alta ei paljastu mitään kiinnostavaa.
Another Side on liian laiskasti toteutettu yritys kohti Dylan-pastissia. Tropical Vision puolestaan kuulostaa tyhjillä säilyketölkeillä toteutetulta calypsokokeilulta. Kertosäkeessä todetaan ”I’d rather be stupid in my Tropical Vision”, minkä jälkeen kaikki hukkuu jälleen samaan kaaokseen.
Yhtyettä on onniteltava motivaationsa löytämisestä, mutta lopulta on masentavaa, ettei Laced pysty tarjoamaan mitään sen radikaalimpaa kuin vaikkapa Beckin Mellow Gold lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin.
Psychedelic Horseshit todistaa olevansa yhden tempun poni, jonka ensisijainen bravuuri on paskominen. ”I hate the beach”, julistaa bändi samannimisellä kappaleella. Ehkä hiekkarannatkin alkavat näyttää trooppisilta paratiiseilta, jos niille vain levitetään tarpeeksi koninlantaa.
57
Laced toiminee viihdyttävänä kesälevynä kalpeille rantapummeille, joiden harrastuksiin kuuluvat liiman imppaaminen ja vesirajasta kaukana pysytteleminen.
Psychedelic Horseshit – French Countryside