Akkajee – s/t
omakustanne
72 Siinä, että bändi kuvailee nimeään ”myönteissävytteiseksi ja väkeväksi naisenergiaksi, vrt. girl power”, ei vuonna 2013 ole enää järin omaperäistä. Näinä päivinä sitä kaipaisi ehkä jotakin raikkaampaa näkökulmaa sukupuolen todentamiseen taiteessa, etenkin kun nykykansanmusiikin kentällä ei persoonallisista ja väkevistä naishahmoista ole pulaa juuri koskaan ollut. Mitäänsanomattomiin rooleihin ovat jääneet pikemminkin miesartistit. Joka tapauksessa, Meriheini Luodon (avainviulu) ja Iida Savolaisen (alttoviulu) duodebyytillä tämä energia ilmenee mietteliäinä ja arkaaisina sävellyksinä, eikä erityisen rempseänä mekastuksena. Välillä soitto on yllättävän autenttista Steve Reichin pienoismallia, mikä on mukava poikkeus hyperaktiivista polskatilutusta viime vuodet tarjonneen Sibelius-akatemian artistikatraassa. Nuhaisen avainviulun ja tumman alttoviulun dialogissa sekoittuvat sopivasti multaisuus ja ylväys, ja äänten samea sipsutus imee salakavalasti puolelleen. Sitä vastoin duon laulu jää karismattomaksi soiton säestykseksi, vaikka tarkoitus lienee päinvastainen. Klassikkoballadi Velisurmaajan uhkaavuus syntyy tekstin tulkinnan sijaan nimenomaan viulujen kulmikkaasta jankkauksesta, ja levyn emansipatorisimman pläjäyksen Nikunakuneitosten nudismivallankumous empii, jättäisikö housunsa sittenkin jalkaan. Persposkista laulaminen kiltin heleällä äänellä punastuttaa kylläkin korvia täysin eri tavalla kuin rivoriittamainen hassuttelu, ja ehkä tämä ajatus on taustalla ollutkin. Akkajeen vahvuus onkin sen instrumentaaleissa. Pienieleisissä sävellyksissä tapahtuu sen verran kaikkea kiinnostavaa, että kelpo levyllä kaksikko levytysuransa aloittaa. (Mikael Mattila)
Babyshambles – Sequel to the Prequel
Parlophone
37 Vastoin vakiintunutta käsitystä Pete Doherty oli uransa alkupuolella mahdottoman lahjakas lauluntekijä. The Libertinesin esikoisalbumi Up the Bracket (2002) herätti hersyviä mielikuvia Morrisseytä myöten umpihumalaan juotetusta The Smithsistä, ja jonkinasteinen nerokkuus on pilkahdellut myös kaikilla sittemmin julkaistuilla Doherty-äänitteillä. Babyshamblesin kolmas albumi saa kuitenkin luopumaan kaikesta toivosta miehen suhteen. Sequel to the Prequelin kappaleet ovat hämmästyttävän surkeaita siihen nähden, miten ruhtinaallisesti aikaa Dohertylla on ollut niiden kirjoittamiseen: miehen edellinen albumi, soolodebyytti Grace/Wastelands, nimittäin ilmestyi yli neljä vuotta sitten. Levyllä on vain yksi laulu, joka ansaitsisi paikan Dohertyn uran kartoittavalle best of -kokoelmalle, parisuhteen paremman puoliskon ylistyslaulu Nothing Comes to Nothing, joka tuo pakottomuudessaan ja empaattisuudessaan mieleen Billy Braggin. Nimikappaleen music hall -revittely, Dr. No’n tunkkainen dub-ska ja Maybellinen c-luokan brittirock saavat sen sijaan kuulijan pyörittelemään epäuskoisena päätään. Erityismaininnan saa vielä aneeminen eläintarhalässytys Penguins, josta ei ole 2010-luvun Perfect Dayksi – ei sitten millään. (Antti Lähde)
http://youtu.be/PqVZlR48v2U
John Foxx & Jori Hulkkonen – European Splendour EP
Sugarcane Recordings
77 Jotkut muusikoista ovat liian Suuria muualle kuin soololevyille. John Foxxin nopeasti jättämän Ultravoxin varhaisia albumeja kuunnellessa ymmärtää hänen olevan esimerkkitapaus artistista, joka ei kaipaa rockyhtyettä mesoamaan taustalleen. Soolouduttuaan Foxx tajusikin, että koneet, joissa painetaan nappia, ovat miellyttäviä, hiljaisia yhtiökumppaneita. Tavallaan ei ole yllätys, että yhteistyö toimii kuitenkin Jori Hulkkosen kanssa ja duon projektit ovat poikkeuksetta olleet mielenkiintoisia. Kenties Hulkkosen minimalistinen lähestymistapa antaa juuri sopivasti tilaa Foxxin draamahakuiselle kertojalle, joka tälläkin albumilla täyttää estradin uusromanttisen synkillä yksinpuheluillaan. Taustalla sykkii hillittynä Hulkkosen viileä urbanismi. Epäselväksi jää vain se, miksi seniili David Lynch on otettu projektiin mukaan. Elokuvaston virallinen quirky old man on viimeiset vuodet vaivaannuttavasti toistellut samoja kertomuksia sukupäivällisellä ja hänen viimeaikainen kompurointinsa musiikkimaailmaan kuulostaa kaiken päättävältä halvauskohtaukselta. Eiväthän levyn loppuun sijoitetut Lynch-remixit täysin huonoja ole, mutta vain neljä originaalia sisältävälle kokonaisuudelle nämä kolme raitaa eivät tuo mitään lisäarvoa. (Joni Kling)
M.O.T.O. – Golden Quarter Hour EP
Blast of Silence / Rerun
80 New Orleansin garageukki Paul Caporino on taas vauhdissa. Käsittämätöntä, että tätä tahtia vuodesta toiseen uutta mudiikkis tuuttaava Caporino (alias M.O.T.O.) ei kyykkää laadussa sen pahemmin. Golden Quarter Hour on paitsi mainio EP, myös siitä piristävä julkaisu, että suurvisiiri on palannut tuotannollisesti uransa alkupuolelle – biisit on äänitetty neliraiturilla. Soundi on ihanan kodikas ja tuhnuinen, mikä tekee varsinkin kevyemmille biiseille hienosti oikeutta. Rajumpiin biiseihin tuotannon käppäisyys taas tuo lämpöä ja sympatiaa. Levyn ehdoton helmi on muovisilla syntikkajousilla kuorrutettu balladi Alone in the Crowd, joka on omaan korvaani parhaita Caporino-biisejä 2000-luvulla. (Jarkko Immonen)
M.O.T.O. – Pack Your Troubles in Dreams
Blast of Silence / Svart
86 Viikon toinen M.O.T.O.-uutuus on itse asiassa ilmestynyt jo vuonna 2011 digitaalisesti, mutta nyt on sitten lopulta kunnollinen vinyylilaitoskin ulkona (Hyvä Suomi!). Levy vertautuu mielenkiintoisesti M.O.T.O.:n / Caporinon viime vuotiseen No Sleep ’til Turku -pitkäsoittoon. Se oli äänitetty Suomen-kiertueella, tämä taas Australian-turneen lomassa. Yhteistä levyille on myös se, että taustamusiikista vastaavat pääasiassa kohdemaan kansalaiset. On suorastaan häkellyttävää miten arvattavasti maihin kliseisesti liittyvät ennakko-odotukset kuluvat levyiltä. Siinä missä …Turku oli pimeän baarin nurkassa laulavan kulkurin villasukkiin puettu puheenvuoro, on …Dreams kuin auringonpistoksen aiheuttaman deliriumin vallassa rantahiekalle kusevan, syntymäiloisen hullun huraa-huuto elämälle. Tunnelman voi aistia biisien nimistä: Shake Your Tits to My Rock’n’Roll, She Looks like Someone Who’d Fuck Somebody You Hate, God Bless the World For Drunken Girls. Seuraavaksi Caporino suuntaa muuten Kiinan-kiertueelle. Pelottaa jo valmiiksi, mitä sieltä tulee… (Jarkko Immonen)
No Age – An Object
Sub Pop
85 Randy Randall ja Dean Spunt tekivät levyn. Eli äänittivät, painoivat ja pakkasivat itse 10 000 kappaletta albumiaan videoiden prosessin. Melko konseptuaalista aikana, jolloin tallenteista on tullut pelkkiä esineitä ja jolloin konseptuaalisuus itsessään ei ole aivan niin pop. An Object onkin enemmän 1980-lukulaisesti postpunk The Fallin ja Wiren kunnianhimoisempien projektien tyyliin, sekä kuulokuvaltaan että käsitteellisyydeltään. Sanoituspuolelta läpi levyn kulkevaa teemaa on tosin turha etsiä: yhtyeen sanoitukset ovat perinteiseen No Age -tapaan umpioutoja ja toisaalta vilpittömän poeettisia, kumpaan sitten haluaakaan lukea esimerkiksi kappaleen ristimisen A Ceiling Dreams of a Floor -nimiseksi. Instrumentaatiossa on itsetietoista taidekoulurockin minimalistisuutta ja noiserockin armottomuutta, mutta vaikka yleiskuva on ilmava ja elementtejä on käytetty harkiten, on An Object silti tekstuureiltaan rikas – kokoelma pieniä suuria ääniä, surinaa, kolahduksia ja kitinää, joita hyödynnetään säästeliään kauniisti muun muassa Running from A-Go-Gossa. Hitaammat palat Commerce, Comment, Commence ja Impression ovat kuin varhaista Brian Enoa. Kenties voimavarojen loppumisesta kielivä lyhyt kesto alleviivaa aavistuksen kesken jäävää vaikutelmaa, mutta puoli tuntia on levylle silti kelpo mitta. Käsityötä on hyvä tukea. (Joni Kling)
Potty Mouth – Hell Bent
Old Flame
65 Pitääkseen Potty Mouthin Hell Bent -albumista täytyy olla 10–12-vuotias ja omistaa vielä hyvin suppea levykokoelma, joka sisältää ainakin Shampoota, Elasticaa, Garbagea ja Green Dayta. Ehkä jostain on jopa onnistunut nauhoittamaan Red Auntsia. Itse onnistuin. Täytyy pystyä omistamaan ajastaan kokonaisia päiviä vain yhden ja saman levyn kuuntelulle ja kirjoittaa sanakirjan avulla biiseistä suomennoksia ruutuvihkoon huoneessa, jonka seinällä on Courtney Loven kuva. Täytyy laittaa tämä albumi soimaan ja tuntea todella elävänsä; pienten, yksinkertaisten asioiden, näppärien kolmisointujen ja 1+1=2-sanoitusten täytyy tuntua todella Isolta Asialta Maailmassa. Myöhemmällä iällä sitten vaikka miettiköön, onko yhtyeen nimi napattu Bratmobilen levyltä. Vuonna 2013 Hell Bent kuulostaa levyltä, jonka teoriassa pitäisi saada olo pohjattoman surulliseksi, mutta oikeastaan et juuri ajattele koko asiaa. Ehkäpä sen kahden ja puolen minuutin verran, jonka jokainen kappale tällä levyllä kestää. (Joni Kling)
Risto Juhani – Pimeä saari
Kioski
80 Muistikuvat Risto Juhanin esikoisalbumista, jo vuonna 2007 julkaistusta Luurangosta, ovat hataria. Mitään Pimeän saaren tasoista ne eivät missään tapauksessa kuitenkaan antaneet odottaa. Helsinkiläinen lauluntekijä nousee kakkoslevyllään jos ei aivan suomalaisen luomupopin terävimpään kärkeen, niin ainakin sen välittömään tuntumaan. Pimeä saari herättää paljon mielikuvia muista artisteita – nimikappaleen intro on kuin Sufjan Stevensiä, Yöperhosen jousisovituksissa vilahtaa Otto Donner, Musta enkeli voisi olla Ville Ahosen pahoinpitelemää Pekka Strengiä, Siperia hurisee painostavasti kuin Mount Eerie, Muukalaisessa lepattaa kenties Liekki – mutta se ei tarkoita, etteikö Risto Juhani tekisi vaikutusta nimenomaan omaleimaisuudellaan. Artistin visio on väkevä ja näkemys kirkas. Lauluissa leijutaan etäällä arjesta, taikametsän ilmeisimmät kompastuskivet kuitenkin väistäen. Parhaimmillaan Risto taitaa olla Nuohoojan askeettisessa kuolemanvalssissa (”Huoneeseen valkeaan saavun / riisun nyt tuhkaisen takkini pois / puhdistat haavani, nostat pedille / suutelet, hyvän yön”) jossa on Joose Keskitalon ja Sami Kukan painokkuutta. (Antti Lähde)
Vidar Skrede Dynamo Band – Happy Monkey
Nordic Stomp
68 Vidar Skrede on noin kymmenisen vuotta skandinaavisen folkin cutting edgellä keikkunut norjalaisviulisti. Dynamo Band on puolestaan pohjoismaisesta yhteistyöstä liike-energiansa saava kolmisiipinen tuulimylly, jossa sähköä jauhavat Skreden lisäksi harmoonissa Pilvi Järvelä ja kitarassa Jani Kivelä, molemmat tuttuja Tsuumi Sound Systemistä. Ja kovin pohjoismaisen kirpakalta tämä kuulostaakin, kuin Merenkurkun rannikoilla kasvavia voimaloita piiskaava läntinen puhuri: Skreden hardanger-viulu kirkuu vuonojen rinteiltä kuvia, joita Kivelän ja Järvelän hillitty pumppaus loiventaa yleisskandinaavisemmaksi summaksi. Maestron sävellykset kulkevat norjalainen perintö edellä, mutta yhteissoundi on melko suomalainen; etenkin levyn avaava nimibiisi äityy lopussa Frigg-henkiseen revittelyyn, ollen samalla kaikkein mieleenpainuvin valopilkku. Samanlaista väkevyyttä löytyy myös levyn muista kädellis-oodeista eli progesottiisista Spring Monkey ja rivakasta Mispleased Monkeysta. Mutta mikä on otsikoiden yhteys musiikkiin sekä tuulivoimaloita vilisevään kansitaiteeseen, sitä en osaa järkeillä. Muuta levyä vaivaa kovin tutunoloinen pikkusievyys, vaikka trion dynamiikka pysyykin nimensä veroisena. Levyn vietävä vaivattomuus vastaa mukavassa nojatuolissa istumista, mikä ei sinällään ole huono juttu, mutta muutama lisämolli olisi omiaan potkimaan kuulijaa ylös edes pienoiselle jaloittelulle. No, voihan näitä biisejä ainakin tanssia. (Mikael Mattila)
Tohtori Koira – s/t
Blast of Silence
78 Tammelan punkkareiden debyytti-ep:tä olen odottanut käsiini jo pitkään. Bändi hurmasi minut noin vuosi sitten nettidemoillaan – suoraa suomipunkkia ilman mitään muodikkaita alaviitteitä, paskainen soundi, tolkuttoman kova meno, hyviä biisejä ja ihanan törkeitä, joskin usein varsin teräviä tekstejä, joissa kieli on tietysti niin pitkällä poskessa, että jänne repeää. Kuuden biisin debyytti joutuu siis väistämättä kovien odotusten alle. Ja kyllä, onhan tämä hyvä levy! Omaan makuuni soundi on hiottu turhankin siistiksi, mutta se nyt on perversiokysymys. Bändi tekee oman hommansa juuri niin kuin pitää, henkeä ei vedetä hetkeäkään ja laulajan soundi istuu touhuun kuin nyrkki sian saparon alle. Biiseistä jäävät eniten päähän sisäministerille suunnattu avausraita Päivi, piristävästi kertosäkeetön Morkkis ja maailman juomavesipulaa kauniisti käsittelevä Itämereltä Etiopiaan: ”Kuinka jaksatte jauhaa jostain Itämerestä / Eihän sitä ketään käytä juomavetenä.” (Jarkko Immonen)
Volcano Choir – Reprave
Jagjaguwar
79
Volcano Choir on Bon Iverin Justin Vernonin toinen yhtye (koska sivuprojekti on niin ruma sana). Onko sillä virkaa? Bändin toisen albumin Repaven perusteella on. Volcano Choirin kappeleet ovat instrumentaatioltaan melko tavanomaista, hitaasti kohti mahtipontisuutta kasvattavaa keskitien Coldplayta pianoineen ja kitaroineen, mutta hienovaraiset sovitukselliset nyanssit ja tyylitajuisesti annostellut mausteet taiteellisemmista musiikinlajeista (ambient, drone, elektro) tuovat siihen kaivattua avant-särmää. Vernonin laulu on miksattu onnistuneesti taustalle, josta se varkain nousee musiikin hallitsevimmaksi elementiksi. Wisconsinilaisen tapaa rytmittää lauluaan ja käyttää arvaamattomasti niin ylä- kuin alarekisteriään (Almanacissa hän kuulostaa lähes Johnny Cashilta) on suorastaan mestarillinen, ja tekee Volcano Choirinkin kappaleista vavahduttavampia kuin raaka-aineiden perusteella ajattelisi. (Antti Lähde)
