Tapio Reinekoski

Big beat -klassikko kuulostaa humalalta, jossa näkee ja kuulee kaiken muttei pysty liikkumaan.

Sängyn toiselta puolelta silmiin tuijottaa raukeasti samaan aikaan sydämenlyöntejä ja triphoppia matkiva juustofondueen upotettu konerumpukomppi. Koskettimista putoilee maj-sointuja kuin ruotsinlaivan hyttiradiosta neljältä yöllä.

The Joy Formidable on hyväksi, terveellistä ja turvallista. Miksi hammastahnan tarvitsisi maistua pahalta?

Broadcastin palasista kootulla jäähyväislevyllä syntikat pyörivät ympäriinsä, naiset kirkuvat, liha loiskuu, peikot örisevät; leikkaa, liimaa, haista liimaa.

Down By The Waterissa kutevat ikonisimman PJ Harveyn ainekset: kiinnostavaksi ylilyöty seksi, kuolema, uskonto, liha, kevyeen multaan kuopatut viittaukset, syyllisyys, äidin feminismiä järkyttänyt feminismi ja oman dramaattisen rekisterinsä ensi pihauksesta määritellyt tapa laulaa.

Tänään on vuoden pimein päivä ja maailmanloppu: täydellinen hetki kääriä hihat takaisin alas ja viettää viimeiset tunnit kuunnellen itsetuhoista musiikkia.

Joulukalenterissamme numero 19 on abstraktin musiikin luku.

Portisheadin esikoislevy oli Margaret Thatcherin jääkauden kohmeesta ja brittipopin ikeestä sulanut ihme.

Beth Orton on päätynyt hyper-ammattimaisen laulunkirjoittamisen ja sovittamisen sekä jokaisesta päästämästään äänestä ylpeän muusikkomusiikin rajalle.

Bittihiphopin keisari ja 7-vuotias tamperelaispoika tappelivat. Kumpi voitti?

The Idler Wheel on Fiona Applen ilmaisullinen kuperkeikka, ja unohdukseen asti odotettu neljäs näytös.

The Seerin jälkeen Swansin ei tarvitse tehdä enää ainuttakaan levyä, Tapio Reinekoski kirjoittaa.

Jos yksikin amerikkalainen 2000-luvun alun freak folk -hypessä päätyi luulemaan Suomen kuulostavan ja näyttävän Paavoharjun musiikilta, en olisi tohtinut väittää vastaan. Haluaisin elää siellä itsekin.

Kuolema pukee Anna von Hausswolffia – ei ehkä niittivöin, kasvokalkein ja sianverellä, vaan pölyisillä pöytäliinoilla, kyläkirkon uruilla ja vaatimattomuudeksi naamioidulla kunnianhimolla.

Levy-yhtiösarjan kolmososassa selviää, mitä italialaiset tekevät paremmin ja mikä on maailman ensimmäinen naisen valmistama elektroninen soitin.

Quarantine saattaa olla yksi vuoden 2012 ja jonkin kulttuurikamelin selän katkaisevia levyjä. Sen kuunteleminen ei välttämättä vain ole kovin miellyttävää, Tapio Reinekoski kirjoittaa.

”Neljännellä levyllään Islaja teki dylanit ja sähköisti itsensä. Suomalainen psykefolk kuoli oikosulussa, ja torsoksi synnytetty genre sai uuden tahdistimen.”

Zola Jesus laulaa karaokebaarissa mieluiten Mariah Careyta.

Julia Holterin musiikki ei ole niille, jotka haluavat heti taikatempun nähtyään tietää, miten se tehdään, kirjoittaa Tapio Reinekoski.

Alakulon pohjan löytänyt ja puhkaissut 21-vuotias avantpop-ihme tekee itsestään ikimuistoisen ihan pian, Tapio Reinekoski lupaa.