Nuorgam ylpeänä esittää, 2000-luvun suurimmat musiikilliset nerot top 100! Yksi nero per päivä koko kesän yli!
Musiikkia sanojen ja kuvien ulottumattomista.
Damian Abrahamin ison ja hikisen selän takana on Fucked Upin todellinen musiikillinen nero, Mike Haliechuk.
The Strokes -laulajan habituksessa uitettua spanielia ja käärmekuningasta, Hannu Linkola väittää.
Dizzee Rascal on sekä grimen tunnetuin nimi että sen lahjakkain vokalisti ja musiikkinikkari.
Death Cab for Cutien keulakuvalla on poikkeuksellinen kyky saada nuotit lentämään.
Stam1na-keulukuvan hevimaneerien ja hölmöyksien alta pilkottaa puolihuolimattomasti älykkö, jonka tyylitaju on ehtymätön ja lyyrinen kynä terävä.
Octamed-tykittäjä on kaikkien träkkerinörttien sankari!
On vaikea päättää kummasta Perttu Häkkisestä on enemmän syytä vuotaa mahlaa. Randy Barracuda -aliaksen turvin elektronisen musiikin tutkimattomien laitojen rajoja venyttävästä vai kotimaiselle journalismille kourallisen psykedeelejä syöttäneestä Häkkisestä.
The Mars Voltan ja At the Drive-Inin musiikillinen johtaja on kantanut punaista lankaa kunnianhimoisimmissakin projekteissaan.
Spoon-maestro sulattaa moninaisista vaikutteistaan popmusiikin ydinmehua, jota annostelee persoonallisiin kappaleisiinsa juuri oikean määrän; aina riittävästi, muttei milloinkaan liikaa.
Onko 30-vuotias teksasilainen pahimman sortin freak folk -painajainen vai maailmaa silmät pyöreinä ihmettelevä monilahjakkuus?
Eli kuinka 1990-luvun teinitähdestä kuoriutui 2010-luvun uskottavin ja inspiroivin poptähti.
Näinä post-sitä ja neo-tätä -musiikkityylien aikoina on uskomattoman virkistävää, kun joku kaivaa vanhat ainekset kaapin pohjalta ja luo niillä jotain uutta ja jännittävää.
Liekin vartija tuntuu tietävän ja tuntevan jotain, mitä muut eivät aivan saavuta.
Taiteilijasuvusta ponnistava Rufus Wainwright on Elton Johnin mukaan maailman paras lauluntekijä.
Kanadalainen sydäntenmurskaaja Leslie Feist kelpaa ehdolle 2000-luvun tärkeimmäksi indieartistiksi, joka ei vielä ole konsertoinut Suomessa.
Helmi Levyt -yhtiön toiminnan musiikkilähtöisyys peilaa sitä mädännäisyyttä, jonka paineessa äänitteitä kustannetaan euronkuvat silmissä välkkyen.
2000-luvulla on ollut ilo havahtua siihen, että suomalainen valtavirta ja etenkin sitä tilaavat tahot ovat havahtuneet modernin ja särmikkään tuottajan tärkeyteen.
Five Corners Quintetistä, Teddy Rokista ja Nuspirit Helsingistä tutun rumpalin jokainen lyönti on kuin signeeraus taideteoksen reunassa, Hannu Linkola kirjoittaa.
Alt.kantrin ihmepoika on saanut oppia, ettei nuoruuden puolivahingossa heitettyjä napakymppejä niin vain toisteta.
Cox on stoalaisen tyyneyden hätkähdyttävin musiikillinen ilmentymä, Joni Kling kehuu.
Jouhikon noususta rockuskottavaksi instrumentiksi on vastuussa yksi henkilö, Pekko Käppi.
Iron & Wine -partasuun valttikortti on, että musiikista tuli hänelle ura vasta aikuisiällä, Jean Ramsay kirjoittaa.
Yksi 2000-luvun tyylittömimmistä keulakuvista on loppujen lopuksi yksi tyylikkäimmistä.
Kings of Conveniencen ja Whitest Boy Aliven keulakuva on indiepopin Napoleon Dynamite: nelisilmäinen kuikelo, jonka nörttimäisen ulkokuoren sisällä sykkii armottoman svengaava sydän.
Jos ajatus ”soittamisen ilosta” pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, olisi kuvassa Janne Lastumäen naama peruslukemillaan – korvasta korvaan ulottuvassa hymyssä.
Radiohead-nokkamies Thom Yorken nerous piilee paitsi yhteistyökumppanien valitsemisessa, myös lanteissa.
Bright Eyes -yhtyeen keulahahmo on aiheuttanut lapsineroudellaan ikäkriisejä lukemattomille indiemuusikoille.
Drive-By Truckersin työmyyrä on mies, jossa kiteytyy oikeastaan kaikki, mikä rockissa on hienoa, Jean Ramsay kirjoittaa.
Neljäsosia taidokkaasti tamppaava tanssimusiikki on neroutta millä tahansa vuosikymmenellä – myös tällä.
Nuorgam
