Toukokuu on omistettu vuoden 2000 kimaltelevimmille pophelmille.
Anton Vanha-Majamaan avoin kirje Chino Morenolle.
Broadcast pakeni jo ensilevyllään alitajuntaan ja muodottomuuteen ja ennakoi kymmenen vuotta myöhemmin puhjenneen metatasohyppelypop-buumin.
Bang&Olufsenin kaiuttimista soljuva Rose Rouge saavutti lakipisteensä, kolmen minuutin ja 54 sekunnin hetken, jolloin joka tahdilla iskevä basso muutti kappaleen entistä selvemmin lounge houseksi. Hotelliaulan salonkileijonat hymyilivät kuullessaan uuden pulssin biitissä. He tilasivat viskit ja pullollisen norjalaista Voss-vettä Master Cardiensa yhteisellä tilivaluutalla.
Eroottisen porvarillistumisen tiivistymä, popmusiikin hyödykemäistä luonnetta korostava teos, jonka ihanassa muovisuudessa soi kaikkien nuorten toteutumattomien seksuaalisten haaveiden kaihoinen alavire.
Kaunis muistutus siitä, kuinka hyvää ja raikasta poliittinen musiikki voi parhaimmillaan olla.
Hillitty ja nonchalantti kuviteltu rakkauskirje täynnä bipolaarisia mielialoja, ensi kertoja rakkautta, musiikkia ja huumeita, vainoharhaa, pakkomiellettä, arkuutta ja “hysteeristä masennusta”, eikä kuitenkaan oikein mitään niistä.
Eli kuinka Sophie Ellis-Bextorin kutsuhuuto houkutteli joukon länsiuusmaalaisia nuorukaisia tamppaamaan.
Laulu, joka kertoo kenestä tahansa tai se ei kerro yhtään kenestäkään.
Britneyn Oops!…I Did It Again giffojen muodossa. Katso kuvat! jne.
Jack White ja sulkumerkkien käyttämisen jalo taito.
Kehitys on kuolemaksi. Ja rakkaus.
Nuorgam
