Joulukuu on omistettu vuoden 1995 popklassikoille. Biisi per päivä!
Laulussa ei kerrota mitä lopulta tapahtui, mutta luulen ettei Jarvisilla ollut tahtoa, tai edes halua, torjua kreikattaren lähentelyjä.
Down By The Waterissa kutevat ikonisimman PJ Harveyn ainekset: kiinnostavaksi ylilyöty seksi, kuolema, uskonto, liha, kevyeen multaan kuopatut viittaukset, syyllisyys, äidin feminismiä järkyttänyt feminismi ja oman dramaattisen rekisterinsä ensi pihauksesta määritellyt tapa laulaa.
1979 on kuin parhain ysäriteinielokuva ilman ajan kyynistä ja välinpitämätöntä slackerismiä tai ironian häivää.
Take Thatin ja 14-vuotiaan makuuhuoneessaan herkistelevän tytön väliin ei pääse, vaikka kuinka hehkuttaisi Back For Goodin muotopuhtautta ja virheettömyyttä.
Se välähtää ohi väkijoukossa. Heijastuu kauppojen näyteikkunoista ja tummista lätäköistä asfaltissa. Se istuu tyhjissä odotustiloissa kädessään odotusnumero, jota kukaan ei käyttänyt. Kadun henki.
Joskus remiksaus on kuin avioero vuosien raastavan avioliiton jälkeen: se herättää kohteensa henkiin ja nostaa pintaan sen todellisen luonteen. Ja joskus hyvä remiksaus voi luoda yhtyeen uran.
Räpin black metallia. Sairasta. Tylyä ja pilkkopimeää. Vailla kevyemmän gangstaräpin juhlahumua tai infantiilista uhosta muodostuvia pehmustettuja kulmia.
”En usko että kellään on sellaisia tunteita susta niinkuin mulla on nyt.”
Turtuneisuudesta taidetta tekevä The Universal taipuu monitulkintaiseksi dystopiaksi. Kappaleen voi kokea kauhukuvaksi masennuslääkkeiden avulla elämästä ilon irti repivästä Prozac-sukupolvesta.
Honey Whiten kuvailema syöksykierre on universaali – oli sitten kyseessä huumeaddiktio, sokerihumala tai rakkaus.
Cave lähti päivittämään traditiota: etsimään uusia näkökulmia, miettimään, millaisia voisivat olla moraalisesti ambivalentin 1900-luvun lopun murhaballadit.
Gwen Stefani vaikutti glamorööseimmilläänkin aina naapurintytöltä ja kovikselta. Häneltä puuttui Shirley Mansonin tai Courtney Loven saavuttamattoman rockdiivan aura.
D’Angelon esikoislevy toi soulin sielukkuuden ja alkukantaisen, tomulta ja hieltä maistuvan svengin moderniin r&b:hen.
Jos joku kappale olisi pitänyt valita 1990-luvun puolivälissä korskeimmassa hybriksessään kylpevän “Cool Britannian” uudeksi kansallislauluksi, se olisi ollut Supergrassin Alright.
Tindersticks oli helposti 1990-luvun paras chamber pop -bändi. Näillä sovituksilla harmainkin tarina muuttuu kavalan puoleensavetäväksi.
He’s on the Phone on Markus Hildenin Lontoo-pyhiinvaelluksen soundtrack.
Teini-ikäinen pohjoisirlantilaistrio sai tarttuvien ja iskevien popkappaleiden tekemisen näyttämään lastenleikiltä.
Kymmenen dollarin ovat marihuanapussin kulujen jakamisesta kertovasta Bay Area -klassikosta ovat 800 dollarin Grey Goose -pullot, timangiketjut, kaikenlaiset flossaukset ja muut yltiöturmellukset kaukana, Santtu Reinikainen kirjoittaa.
Kaikkeen Sparklehorsen musiikkiin on tallentunut selittämättömiä ja paikantamattomia voimia.
Markus Hilden laati viiden kohdan ohjelman, kuinka olla oman elämänsä Shaggy.
Nuorgam
