Marraskuussa kuunnellaan vuoden 1994 tähdellisimpiä musiikkiesityksiä. Biisi per päivä.
Urge Overkill kuulostaa Neil Diamond -coverillaan epätoivoiselta ja väsyneeltä yökerho-orkesterilta matkalla pimeyden sydämeen.
Jim Reidin ja Hope Sandovalin duetto on mestariteos, joka on koottu popin yksinkertaisimmista mahdollisista perusaineksista. Sen kutsuminen kolmen soinnun renkutukseksi olisi liioittelua.
Nick Caven auteur-kauden viimeinen mestariteos.
Yhtäkkiä tekee mieli pistää mäyräkoira päähän ja Tiimarista ostetut DD-kumitissit paidan päälle, paiskoa ylävitosia tuntemattomien kanssa, tilata pöytä täyteen shotteja (luotolla, tietysti), kusta Havis Amandan suihkulähteeseen ja talsia sukset jalassa baariin.
Minun elämäni on tylsää. Mutta se on minun elämäni. Nämä ovat minun kananmuniani ja teen niistä mitä haluan. Syön vaikka raejuuston kanssa.
Vaikka Streets of Philadelphia jäi Pomon uralla pikemmin sivuaskeleeksi kuin uudeksi aluksi, on se hyvä muistutus siitä, kuinka mielenkiintoisin musiikki syntyy yleensä silloin, kun tekijä haastaa itsensä.
Mensa ei ole minkään arvoinen, mutta samalla epäilys kalvaa: olisiko pitänyt valehdella, kuten kaikki muutkin, vaikka sitä voi pitää voimansa lähteenä?
Eli kuinka kalifornialaisyhtye riisui grungevetimet yltään ja sonnustautui eleganttien poikamiesten pukimiin, muuttuen samalla oikeasti kiinnostavaksi.
Juicy on kaikessa hellyyttävässä idealismissaan täysin suvereeni rap-tarinankerronnan mestariteos.
The Stone Roses oli loppuun asti oma epätahtinen ja sekavahko entiteettinsä. Siis loistava ryhmä, Niko Peltonen kirjoittaa.
William S. Burroughsin maailmaan sukeltavan Bug Powder Dustin tekstistä riittää sulateltavaa vuosikausiksi. Aika harvasta tämän genren biisistä voi sanoa samaa.