Huhtikuussa kuuntelimme vuoden 1988 järisyttävimpiä kappaleita. Uusi biisi joka päivä!
Yksi vuoden 1988 suurimmista popklassikoista oli kappale, jota kovin moni ei kuullut vuonna 1988.
Vajaat 140 sekuntia ramonesmaista ja epämaskuliinista kitararänkytystä, josta muodostui lopulta koko indiepop-skenen utopia-anthem.
”Paddy McAloonin kappaleista on aina välittynyt lapsenusko popmusiikkiin. Miehellä on poikkeuksellinen tyylitaju, ja siksi hänen lauluissaan toistuvat kristinuskon käsitteet ja americana-kliseet toimivat melankolian joukossa”, Gaius Turunen kirjoittaa.
Tällä kertaa kyse on kaikkein eniten Äänestä. Tummuudessaan ja pidätellyssä intensiteetissään se tuo mieleen alkusyksyn yöt, kun mitään ei enää näe, mutta kaikkialla on aavistuksia suurista tunteista.
”13 Songsilta välittyy se vastaansanomaton into ja ihailtava omaehtoisuus, jolla Ian MacKayen vetämä ryhmä työtään teki”, Anton Vanha-Majamaa ihastelee.
Hyvä, että tämän sveitsiläisen duon charmia tihkuva, juuri sopivalla ripauksella huumoria maustettu musiikki kelpaa edes välillä suurellekin yleisölle, Antti Koivumäki kiittelee.
Me tarvitsemme Yazzin The Only Way Is Upin kaltaisia positiivisia ja tanssittavia kappaleita tuomaan iloa elämäämme mahdollisten vastoinkäymisten keskellä, Markus Hilden julistaa
”Christine edustaa kaikkea sitä, mikä teki The House of Lovesta erikoislaatuisen. Sen soundi on utuinen ja laiska kuin helteinen kesäpäivä, jonka auringon paisteessa mieli leijailee jossain unen ja valveen rajamailla.”
Pienet miehet tekevät usein loistavaa musiikkia, Mervi Vuorela, 159 cm, julistaa.
Bad Religion on yksi niistä yhtyeistä, joista pitäminen ei ole varsinaisesti coolia. Bändin yli 30 toimintavuodesta huolimatta rockmedia ei tunnu koskaan muistavan sisällyttää bändiä
Vuonna 1988 Suomessa juuri kukaan ei tiennyt vielä mitään Madchesterista eikä manchesterilaisesta The Stone Rosesista.
Nuorgam
