Tuote-paketti sisältää kirjan ja levyn.

Joukko savonlinnalaisia vaihtoehtonuoria asui yhden kesän ja yhden syksyn hylätyssä meijerissä. Syntyi kiljua, eritteitä, musiikkia ja sisäpiirilegenda. Nyt sen koko tarina kerrotaan kaikille kiinnostuneille, muttei konventionaalisesti.

Tuote-niminen hylätty meijeri on ollut jo vuosia ainakin Paavoharjun ja Joose Keskitalon fanien tuntema merkitsin, suorastaan kevyesti myyttinen paikka. Keskitalo on viittaillut siellä kokemiinsa asioihin levytetyn tuotantonsa alusta asti, ehkä ilmeisimmin Vyötä kupeesi ja tule! -levyn videobiisillä Kärpäset. Lauri Ainalalle – ”Tuotteen Bossille”, koko talonvaltauksen alullepanijalle ja organisaattorille – autiotaloaika on ollut niin keskeistä elämän ja taiteilijuuden sisältöä, että hän koosti tuolloin kuvatusta materiaalista jo elokuvan Unien Savonlinna (2010).

Tätä kirjaa Ainala on kertonut valmistelleensa yli kymmenen vuotta, siis oikeastaan varsinaisesta tapahtuma-ajasta asti. Sen syntyprosessia on voinut seurata ainakin Paavoharjun Facebook-sivulla. Ainalan toimittamassa kirjassa on eniten hänen omaa tekstiään, välejä tilkitään muiden Tuote-hahmojen muisteluksilla ja lainauksilla lehtijutuista ja vastaavista. Tässä on nyt siis ”Tuotteen koko tarina” – tai sitten ei.

Pääkohdat tulevat kyllä selviksi ja ovat itsessään hämmästyttäviä. Niiden suhteen kaikkien asianosaisten muistitieto on siksi yhtäpitävää, ettei sitä tarvinne epäillä. Osuuskunta Tuotteen autioksi jätetty meijeri oli kiinnostanut Savonlinnan nuorisoa jo kauan ennen vuotta 2004, joten Ainala kavereineen oli vain viimeinen linkki valtaajasukupolvien ketjussa. Heidän projektinsa teki haastavaksi kuitenkin se, että teollisuusrakennuksen sisäänkäynnit oli hitsattu umpeen juurikin sen jälkeen, kun paikalla alustavasti hengaillut Ainalan kaveriporukka oli löytänyt eräästä huoneesta hirttäytyneen miehen. Tästä tuntemattomasta tulee eräänlainen Tuotteen suojeluspyhimys, sillä rakennuksen sinetöiminen pitää muun maailman ulkopuolella, mutta Ainala löytää lastauslaiturin alta yhden rikkoutuneen ikkunan, jonka kautta meijerin valtaaminen onnistuu.

Siellä asutaan yksi kesä ja syksy. Kiljua tehdään ja juodaan. Kustaan, paskannetaan ja oksennetaan. Heilutaan kännissä pitkin öistä Savonlinnaa harjoittamassa poikamaisia kepposia vanhatestamentillisellä twistillä. Kaikessa sekoilussa on koko ajan oudon uskonnollinen sivumaku, ja eräs teoksen keskeinen teema on Tuotteen porukan vihollissuussuhde Savonlinnassa syntyneeseen herätyskristilliseen liikkeeseen, jonka alku on samassa seurakuntanuoriskenessä kuin näiden varjoisampaan maahan kylvettyjen siementenkin.

Meijerirakennustakin aletaan mytologisoida heti sinne asetuttua. Sen huoneilla on sellaisia nimiä kuin Kaikkein pyhin (arkistomappihyllyillä taitavasti eristetty päämaja) tai Kuolleiden sali (joka sai nimensä hirttäytyneen miehen kunniaksi). Mutta teoksessa mytologisoidaan sujuvasti myös koko Savonlinna, joka näyttäytyy tässä nimenomaan autioituneiden murjujen, tyhjien öisten katujen ja juoppojen nukkumapaikkojen Savonlinnana. Jotakin turistivetonaulaa, Olavinlinnaa, ei mainita kirjassa kai kertaakaan.

Tarina on siis vähintään kiinnostava. Toteutus on ongelmallisempi. Eihän tätä olisi voinut eikä kannattanut toteuttaa suorana muistelmaproosana, mutta erilaisten puhujien ja tyylilajien kakofonia on haastava ratkaisu, eikä Ainala kumppaneineen ole mikään tekstintekemisen ammattilainen. Murrepuheen, 2000-luvun alun nörttislangin ja korkealentoisen metaforatykittelyn yhdistelmä on hirveän raskasta luettavaa, paikoin melkein mahdotonta. Toisaalta tästä syntyy kenties juuri sellainen ekslusiivinen vaikutelma, jollaista Ainala on tavoitellutkin. Tämähän on aina ollut sisäpiirijuttu. Tuote-kirja on vain viimeisin osa Ainalan sarjassa näennäisiä kädenojennuksia, jotka eivät tosiasiassa avaa mitään portteja hänen sisäiseen maailmaansa.

Jossain näkemässäni some-kommentissa oltiin huolissaan siitä, että kirja riisuisi liiaksikin mytologiaa Tuote-ajan ja Paavoharjun varhaisvaiheiden ympäriltä. Tavallaan näin onkin: loputtomat kuvaukset kiljun ryystämisestä ja paskomisesta sinne tänne ovat ainakin kaikkea muuta kuin subliimia, jollaiseksi joku on kai voinut Paavoharjun (ja Joosenkin) musiikin kokea. Mutta epäilemättä tämä kirja on mahdollista kokea myös myytin vahvistamiseksi entisestään. Tässä kuvatut asiat ovat paitsi nuorisolaisten sekoilua, myös poikkeuksellisen vahvaa dokumenttia yrityksestä elää oikeasti yhteiskunnan ulkopuolella – tai ehkä pikemminkin sen loisina, mitä sähköjen vetäminen meijerille läheisen Hesburgerin jätekatoksesta konkretisoi.

Näiden erikoislaatuisten tapahtumien merkitystä Ainalalle vahvistaa epäilemättä se, että samaan aikaan Paavoharjun musiikki alkoi ”nousta siivilleen” – ja näyttääpä hän tavanneen puolisonsakin Tuotteen meiningeissä, vaikka tämän seikan saa luonnollisesti lukea rivien välistä. Onhan siinä kotitekoista myyttimaailmaa yhden elämän tarpeiksi.

Kirjan mukana tulee kymmenen biisin (ja yhden piiloraidan) levy, jonka kuunteleminen lukukokemuksen soundtrackina on ehdottoman suositeltavaa. Varhaisen Paavoharjun kolkko ambient ja nuoren Joose Keskitalon askeettiset, elämäntuskaa ilmentävät laulelmat syventävät kirjaa yllättävänkin paljon kaiken paskomisen alkaessa tuntua vähän liialliselta. Musiikki tuntuu kuvastavan kaikkea sitä, mitä tekstintekijänä romantiikkaa välttävä Ainala ei halua sanoin sanoa. Isoja, tyhjiä tiloja, jotka ovat yhtä lailla meijerirakennuksen kuin sen asuttajien sielunelämienkin ominaisuuksia.

Ja Keskitalon usein keikoilla kuultu, mutta vasta nyt levylle saatu sisällissotalaulu Unohdetaan jo se taivas ansaitsee klassikon aseman.

Epätäydellinen, turhauttava, rasittava kirja – mutta todennäköisesti ainoa mahdollinen kirja tästä aiheesta ja sellaisena ilman muuta julkaisunsa arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Paavoharju, parhautta.

Nuorgam valitsee jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä päättyneen kuukauden parhaan levyn. Valintaa edeltävänä päivänä esittelemme lyhyesti viisi kotimaista ja viisi ulkomaista albumia, joiden joukosta voittaja löytyy.

Kuukauden albumin arvonimen saa vain yksi albumi. Mikäli kuukauden albumi on kotimainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan ulkomaisen albumin. Mikäli kuukauden albumi on puolestaan ulkomainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan kotimaisen albumin.

Kuukauden albumin valitsee Nuorgamin toimitus ja avustajakunta.

Kuukauden albumi

Paavoharju – Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (kuuntele Spotifystä)

”Paavoharjun kolmas levy tarttuu kuulijan mielenrauhaan ja pahoinpitelee sitä kuvaamattomilla tavoilla. Yö voi olla vaikea, mutta aamulla tätä musiikkia on saatava lisää. ” (Niko Peltonen, 87/100)

Kuukauden ulkomainen albumi

Darkside – Psychic (kuuntele Spotifystä)

”Vuoden vaikuttavin crossover-levy vai vapaan assosiaation turhamaisuutta? Psychic jakaa varmasti mielipiteet, mutta heittäytymiskykyiselle se antaa vähintään kollegoistaan erottuvan näytteen Nicolas Jaarin erikoisesta fuusiokeittiövisiosta.” (Joni Kling, 87/100)

Muut ehdokkaat

Arcade Fire – Reflektor (kuuntele Spotifystä)

”Reflektor on ajoittain onnistunut mutta turhauttavan epätasainen yritys muuttaa Arcade Firen tyyliä. Sen huippuhetket pystynevät pehmentämään bändiä hylkivien ihmisten mielipiteitä, sillä parhaimmillaan tämä on jotain aivan muuta ja paljon kekseliämpää kuin mikään mitä bändiltä on aiemmin kuultu.” (Antti Piirainen, 64/100)

Cass McCombs – Big Wheel and Others (kuuntele Spotifystä)

”Big Wheel and Others on albumi, jolla Cass McCombs ylittää itsensä. Tämän levyn pilkkomiseen ja koluamiseen menee varmasti koko talvi.”
(Jyri Pirinen, 97/100)

The Hearing – Dorian (kuuntele Spotifystä)

”The Hearingin musiikissa onkin harvinaislaatuista haavoittuvuutta ja avoimmuutta, mitä vain harvasta ’taidepopin’ kentällä operoivasta artistista voi sanoa. Paljolti tämä johtuu Ringa Mannerin lauluäänestä, joka on yksi valtakunnan hienoimmista.” (Antti Lähde, 86/100)

Oneohtrix Point Never – R Plus Seven (kuuntele Spotifystä)

Abstraktia elektronista musiikkia tekevän Daniel Lopatinin uusinta Oneohtrix-albumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa, mutta sen edeltäjä, Replica (2011), sai aikoinaan Oskari Onniselta 80 pistettä.

Oranssi Pazuzu – Valonielu (kuuntele kappale Vino verso Soundcloudista)

Psykedeelistä rockia ja black metalia yhdistelevän suomalaisyhtyeen kolmatta albumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa.

Prefab Sprout – Crimson/Red (kuuntele Spotifystä)

”Paddy McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla.” (Gaius Turunen, 92/100)

Robin – Boom Kah (kuuntele Spotifystä)

Suomen johtavan teinitähden kolmatta albumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa, mutta sen edeltäjä Chillaa (2012) sai aikoinaan Markus Hildeniltä 64 pistettä.

Sin Cos Tan – Afterlife (kuuntele kappale Limbo Spotifystä)

Jori Hulkkosen ja Juho Paalosmaan elektropopduon toista albumia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa, mutta sen edeltäjä Sin Cos Tan (2012) sai aikoinaan Niko Peltoselta 77 pistettä.

Ääniä saivat myös seuraavien artistien ja yhtyeiden lokakuussa julkaisemat albumit: Anna Calvi, Astrid Swan, Black Milk, Cage the Elephant, Cher, Danny Brown, Domovoyd, Egotrippi, Gasellit, Ilkka Kalevi Tillanen, Jesu, Jonathan Wilson, Katy Perry, Laurel Halo, Lee Ranaldo, Lorde, Maarit, Medeia, Miley Cyrus, Motörhead, Nobunny, Omar Souleyman, The Oscillation, Paul McCartney, Pearl Jam, Pelican, Pusha T, Quasi, Ruger Hauer, Russian Circles, Shine 2009, Sleigh Bells, Stache, Stig, Tim Hecker, Tindesticks ja Wasted.

Paavoharju, ilkeitä unia.

Hankitko tämän levyn? Toivottavasti sinulla on myös resepti hyviin rauhoittaviin ja paikka, jossa ei tarvitse nukkua yksin.

”Alakuloisessa metsässä asuu sairas jumala. Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita ja linnut niin arkoja. Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä ja tie synkistä aavistuksista pimeä? Varjossa lepää sairas jumala, uneksuen ilkeitä unia.”

Runoilija Edith Södergran kuoli keuhkotautiin 31-vuotiaana vuonna 1923. Tämä Paavoharjun kolmas levy alkaa näillä hänen hilpeillä sanoillaan, kauhuelokuvan kertojalta kuulostavan muokatun miesäänen lausumina, taustalla vääristynyttä äänimaisemaa. Raidan nimi on Metsän hämärä, mutta tämä on metsä, jossa kasvaa metallisia puita ja kirskuu ja rahisee kivipölystä siinneiden siivekkäiden laulu.

Paavoharju ei ole entisensä. Kärpässienimetsän maahistentanssit ovat vaihtuneet teolliseksi rusikoituun painajaismusiikkiin, Lauri Ainalan tärkein aisapari Olli-veljestä jokaisella varsinaisella raidalla kuultavaan rap-artisti Henri Pulkkiseen (Ruger Hauerin Paperi T). Pulkkisen tekstien myötä Paavoharju altistuu ensimmäistä kertaa tulkittavaksi, mutta se on kyllä edelleen parasta tehdä absintin, kärpässienten tai Lasolin voimalla. Selvin päin saattaisi pelottaa liikaa.

Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne. Joko sinä vajoat helvettiin tai minä kapuan multaa suussa takaisin maan päälle. Levyllä liikutaan elollisen ja kuolleen rajapinnoilla. Ihminen tuntuu olevan jossain orgaanisen luonnon ja rakentamiensa ruostuvien tehtaiden ja murenevien muistomerkkien välissä. Fiksaatio monumentaalisuuteen on yritys tavoitella ikuisuutta, mutta Patsaatkin kuolevat.

Yksi kuva palaa aina tätä kuunnellessa: Kruunuvuoren rauniohuvila-alue aikoinaan kunniakkaine paremman väen kesäpaikkoineen. Nyt ne ovat kulmistaan luhistuneet, sisältä täynnä jätettä ja homeista disintegraatiota: ne ovat muuttumassa osaksi maata. Niistä tulee yhden elämäntavan hautoja metsän keskelle ja kallioiden päälle, tietysti vain siihen asti, että kaivinkone jyrää ne uusien asuinalueiden tieltä, rakentaakseen elementeistä keinotekoisia rakennelmia, jotka jaetaan kuutioiksi elävien ja hengittävien ihmisten asua.

Mutta erään Kruunuvuoren huvilan pihalla on ainakin vielä toistaiseksi nähtävissä vuonna 1901 nelivuotiaana kuolleen Makki-koiran hautakivi.

Joko sinä tulet tänne alas täyttyy hyvin orgaanisista omalla haudalla makaamisen, kuolemanjunan nukkumavaunussa matkustamisen, ”Jehovan anuslehdossa” kuhisevien kihomatojen, Tattarisuon ruumiinosakabareen kuvista. Ei tunnu sattumalta, että niitä säestävä musiikki rikkoo kaiken isoilla tehdasvasaroilla ja säästää vain muutamia akustisen kauneuden sirpaleita. Sen verran jokaisesta ihmiselämästä hetken aikaa muistetaan. Sen verran jokaisesta sivilisaatiosta hetken aikaa muistetaan.

Kuka enää muutaman sukupolven kuluttua erottaa haudattuja luita teollisen jätteen seasta?

Levyn tärkein hetki kuullaan loppupuolella, kun Paavoharjun perinteinen vierailija Joose Keskitalo saa laulaa pari haikeankaunista säettä:

”Mistä se johtuu että unet joita nään
päättyvät aina sinun syliin
vaikka loppujen lopuksi ei siihen ole lupaa
ja minä kyllä pääsen sen yli
Kulta, olet maailman syli”

Sitten hellittämätön kuolemantuuli tarttuu hänen ääneensä ja hajottaa sen tuonpuoleiseen, johon se hukkuu nanosekunnissa. Jäljelle jää koneellinen ääni toistelemaan fraasia”maailman syli”.

Kauaa se ei meitä keinuta.

87 Paavoharjun kolmas levy tarttuu kuulijan mielenrauhaan ja pahoinpitelee sitä kuvaamattomilla tavoilla. Yö voi olla vaikea, mutta aamulla tätä musiikkia on saatava lisää. Huumetrippi vai karujen tosiasioiden ytimekäs kuvaus? Näkökulmakysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Jenni Koivistoinen ja Lauri Ainala Paavoharjun viimeisellä keikalla Korjaamolla marraskuussa 2010. (Kuva: Oskari Onninen)

Hyvässä maailmassa Yhä hämärää -levy olisi jo kansallisaarre.

”Kuin tuuli ilman virtaavan
Kulkee henki päällä aavan veen
Synnyttäen sisälläni
Kaipuun kaipuuseen

Oksa taipuu
Hipaisee veden pintaa
Kuvajaisein rikkoen
Kuvas esiin saa

Laine huuhtoo
Sielun peilin pintaa
Esiin kutsuen
Kuvaa kirkkaampaa”

Ainalan veljesten, äänihuulikannel Jenni Koivistoisen, ajoittain Joose Keskitalon varhaisen roolihahmon ja lukuisten muiden musiikiksi materialisoitunut joukkokokeilu teki suomalaisesta osin sähköisestä ja osin eetterisestä folkista hetkeksi maailmankuulua.

Kuin tekstinsä, Valo tihkuu kaiken läpi huojuu, sumenee ja tarkentuu samanaikaisesti tavalla, jossa haaraluterilainen gospel, ehkä joskus olemassa ollut lauluperinne, kuulas elektrohäly, hifi ja lofi sekä tuon- ja tämänpuoleinen eivät vielä olleet arvanneet eriytyä.

Sopua kappaleessa etsivät The Curelta viety bassojankutus, Múmista muistuttava sekvensserisutina, laavulle ihmisten kaikottua soimaan jäänyt kitara, Jenni Koivistoisen muinaisintonaatioinen kujerrus ja kaikkialle tulviva syntikkasumu.

Jenni Koivistoinen kujertaa ääni- ja valosumussa. (Kuva: Oskari Onninen)

Ensi kuulemalla en voinut uskoa kappaletta tai Yhä hämärää -levyä kulttuuriselta itseruoskinnaltani suomalaiseksi. Kaikki siinä oli kuitenkin tuttua selkärangassa asti, luuydin tosin ennenkuulumattomasti kypsennettynä ja suutavirnistävästi maustettuna. Jos yksikin amerikkalainen 2000-luvun alun freak folk -hypessä päätyi luulemaan Suomen kuulostavan ja näyttävän Paavoharjun musiikilta, en olisi tohtinut väittää vastaan. Haluaisin elää siellä itsekin.

Vuonna 2012 kappaleen äänimaailma – missä se ikinä sijaitseekaan – kuulostaa ajankohtaisemmalta ja olennaisemmalta kuin monet casio-mankoilla levyhyllyään ja kirppissyntikoita heittelevät DIY-myyrät. Vuonna 2005 Valo tihkuu kaiken läpi oli neljän minuutin ajan kekseliäintä ja lumoavinta musiikkia maailmassa.

Sami Sänpäkkilän ohjaama video vie kappaleen lähiön masentaman lumienkelin korvien väliin.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

5. toukokuuta 2005 – Ensimmäinen Disneyland-huvipuisto täytti 50 vuotta.

Arvatkaapa, mille minä nauran!

Yhtyeeseen kuuluvat:

Barry Andrewsin Disko on 24-vuotiaan Jukka Hervan pseudonyymi.

Syntetisaattoria ja kitaraa soittava Herva on ollut aiemmin mukana muun muassa yhtyeissä nimeltä Riukupastori!, Avaruuskaiut, Vindi Karlos ja Aikuinen Nainen.

Koska perustettu ja missä? Barry Andrewsin Disko -nimellä Herva on tehnyt musiikkia kesästä 2007 alkaen. Alkujaan Herva on Rovaniemeltä, josta hän on valunut Jyväskylän ja Kokkolan kautta Turkuun.

Julkaisut:

Boom Boom -EP (ROH-tapes, C-kasetti & CDR, 2010)
Vedenalainen nauha -mixtape (Omakustanne, C-kasetti, 2010)

Barry Andrewsin Diskolta ilmestyy kokopitkä albumi ensi vuoden puolella Fonalilta. Hervan sanojen mukaan se on melko samanlaista kuin aiemmatkin julkaisut, mutta erilaisilla sävyillä ja rikkaammalla soinnilla.

Todennäköisimmin Barry Andrewsin Disko…
…täyttää höyhensaarten tanssilattian.

Epätodennäköisimmin Barry Andrewsin Disko…
…nähdään Huomenta Suomen esiintyjävieraana.

Levyhyllyssä Barry Andrewsin Diskon voi sijoittaa:

Lapsuuden animaatioiden, rakkaimpien dream pop -levyjesi ja Pekka Strengin ulottuville.

Miksi Barry Andrewsin Disko on hyvä:

Uninen lo-fi-elektro kuulostaa enemmän haukotuksia kuin ihastuneita huokauksia aiheuttavalta ajatukselta. Silti Jukka Hervan musiikkia voisi kuvata juuri noilla sanoilla, lisäten että se on persoonallisinta suomenkielistä musiikkia, jota maassamme on vähään aikaan kuultu. Absurdeista sattumista tai unista kertovat sanoitukset tuovat mieleen Riston tai Paavoharjun. Lampaita-kappaleen laiskat ja venyvät urut tuovat mieleen alkuaikojen Beach Housen, kun taas vaikkapa Boom Boom II:n ja Alfhildin kaikuisat, kaihoisat ja aurinkoinset äänimaailmat puolestaan kuulostavat kokeellisempaan asuun editoidulta Muumi-animaatioiden ääniraidalta.

Barry Andrewsin Disko kolmella sanalla Jukka Hervan mielestä:

”Ihan kivaa musiikkia… On aina yhtä piinallista kun keikkajärkkärit kyselee jotain esittelytekstejä tapahtumamainontaa varten.”

Mitä kappaletta toivot DJ:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

”Kissin I Stole Your Lovea tai Van Halenin Dreamsia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Haluaisin sanoa, että Tom Waitsin Aliceä tai Tim Buckleyn Happy Sadiä. Voi kuitenkin olla, että Dream Theaterin Scenes From A Memory vie silti voiton.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

”Kuuntelen kyllä mielelläni monenlaisia juttuja. Hankala nostaa mitään ylitse muiden. Musiikkiahan se vaan on!”

”Vasta kuulin livenä muun muassa Ignatzia ja Fricara Pacchua. En ollut aikaisemmin juuri kuullut heitä, ja molemmat olivat mielettömän hyviä. Myös monet kaverit, esimerkiksi Puiset Heilat tai Rambling Boys tekevät parasta musiikkia, ja on mukava seurata kavereiden juttuja vähän lähempää. Sitten on tietty kestosuosikkeja, joiden jutut kuulostavat aina parhaalta. Esimerkiksi joku Tom Waits nyt tuntuu aina tärkeältä.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”Sinua, sinua rakastan /
yö painaa päähäni pimeän seppeleen /
jotta en sinua näkisi”
(Kaj Chydenius: Sinua, sinua rakastan)

Video ei ole enää saatavilla

Mistä juontuu musiikkisi unenomaisuus tai öisyys?

”Öisissä tunnelmissa on tiettyä haikeutta ja kaipuuta muualle. Ehkä unenomaisuuden kautta pääsee lähemmäs kaikenlaisia toiveita ja pelkoja. Vähän menee latteuksiksi tosin. Näitä on hankala selittää, mutta tietyt musiikilliset ratkaisut, kuten tumma sointi ja kaikuisuus, tuntuvat ohjaavan kuulijaa ja yhtä lailla minua ajattelemaan yötä ja unia.”

”Toivottavasti noissa biiseissä on muitakin kuin öisiä sävyjä. Uudemmissa jutuissa ainakin on toivottavasti vähän päivänvaloa ja konkretiaa.”

Barry Andrews lauloi XTC-yhtyeen ensimmäisillä levyillä ja on jälkeenpäin ollut myös kuvanveistäjä. Mistä taiteilijanimesi on peräisin, ja onko XTC sinulle läheinen yhtye?

”Keksin Barry Andrews -nimen lukiossa tehdessäni joululevyä kavereille lahjaksi. Nimi kuulosti joltain kornilta amerikkalaiselta soul-laulajalta ja huvitti minua. Kuulin pari vuotta sitten, että sellainen tyyppi on oikeasti olemassa. En ole vielä kuullut XTC:tä. Irlannissa on myös Barry Andrews -niminen poliitikko.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Puisia Heiloja, erityisesti tänä syksynä ilmestyvää Viihdetaiteilija -kasettia. Joitakin ECM-levy-yhtiön jazz-levyjä saattaisin helposti suositella, vaikka Arild Andersenia.”

Päähän kohdistuvat iskut by Puiset heilat

Minkä jo-tehdyn albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi juuri tällä hetkellä?

”Otto Donner Treatment: En soisi sen päättyvän”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

”Wagneriin, ei kun… Kaiketi johonkin sellaiseen, joka tekee vilpitöntä musaa. Vaikkapa Kari Peitsamo tai Pekka Streng. Olen kuullut musiikkiani verrattavan ainakin Ristoon ja Animal Collectiveen. Se on ollut ihan mukavaa, koska tykkään kyllä molemmista ja kuuntelen heitä aina silloin tällöin.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Radiohiljaisuus.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Junnu Aaltonen fonissa, Moondog rummuissa, Nina Simone pianossa, Anki Lindqvist laulaisi ja Beck tuottaisi.”

Miltä se kuulostaisi?

”Miksihän minä nyt nuo valitsin? Kai sen pitäisi hyvältä kuulostaa, mutta en ole kyllä ihan varma. Veikkaan kyllä, että nuo kaikki osaisivat kyllä soittaakin keskenään. Kai tuo olisi herkkää jatsia ja folkia, ellei tuo Beck jotenki pilaisi sitä. Voisihan tuon tietty pilata jotenkin hyvälläkin tavalla.”

”En tiedä onko siinä järkeä, että Nina Simone soittaa vain pianoa, sillä hän on myös maailman paras laulaja. Tykkään kyllä myös erityisesti hänen pianonsoitostaan. Simonen laulu saattaisi tosin peittää Ankin laulun kokonaan.”

”Ehkä se Beck vois myös mekastaa siellä tarkkaamon puolella, ettei olisi ihan niin iisiä.”

Barry Andrewsin Diskon voi nähdä livenä esimerkiksi Tampereen Hertassa 4.11. ja John Mausia lämmittelemässä Turun Dynamossa 14.11.

Hear
82 The Cars kehittyi urallaan laskusuuntaisesti yhdestä uuden aallon klassisimmista levytyksistä (nimetön debyytti vuodelta 1978) juustoiseen stadionrockiin ja hiukan yskivään loppuun vuonna 1988. Tuskinpa kukaan odotteli yhtyeen paluuta henkeään pidätellen, ja siksi yllätys Move Like Thisiä kuunnellessa onkin mitä iloisin. Ric Ocasek ja kumppanit (alkuperäiskokoonpanosta puuttuu vain vuonna 2000 kuollut basisti/laulaja Benjamin Orr) tähtäävät tiukalla osumatarkkuudella alkuaikojensa soundiin, ja sellaiset kappaleet, kuten Too Late, Sad Song ja Blue Tip ovat juuri sellaista jäntevää, särmikästä ja tarttuvaa poppia, mitä The Cars parhaimmillaan teki. ”Viimeinen hidas” -suosikki Driven suuntaankin kumarretaan slovareilla, kuten Soonilla ja Take Another Lookilla. Keep on Knockingin turpea hardrock tai osuvasti nimetty Drag on Forever ihastuttavat vähemmän. Kaiken kaikkiaan Move Like This on kuitenkin paljon parempi kuin mitä näiltä jo harmaahapsisilta uuden aallon poppareilta olisi ikinä uskaltanut odottaa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Dengue Fever: Cannibal Courtship

Concord
76 Amerikkalaisyhtyeen levyn kannessa komeilee kitaristi Zac Holtzmanin instrumentti ”the Mastodong”. Sen yläosassa on etenkin surf-, garage- ja indierokkareiden suosima Fender Jazzmaster -kitara, alaosassa puolestaan kambodžalainen perinnesoitin chapei dong veng. Mutanttisoitin kuvaa aika hyvin Dengue Feveriä – se on yhdistelmä amerikkalaista ja kambodžalaista kulttuuria, mennyttä ja nykypäivää, popkulttuuria ja Kambodžan veristä historiaa. Kovin paljon uutta Dengue Feverin neljäs levy ei tuo yhtyeen psykedelian, surf rockin, garagen, jazzin ja 1960-luvun kambodžalaisen popin sekoitukseen. Jotkut albumin englanninkieliset lyriikat (suurin osa levyn kappaleista on laulettu khmerin kielellä) hiukan särähtävät korvaan, mutta kaiken on kuitenkin valmis antamaan anteeksi silloin, kun vokalisti Chhom Nimolin taivaallinen ääni ja yhtyeen hypnoottinen musiikki loksahtavat paikoilleen ja löytävät kuuloluita aivan uudella tavalla värisyttävän soundin. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Horrors – Skying

XL Recordings
83 The Horrors ilmeisesti omistaa aikakoneen. Nimettömällä esikoisalbumillaan (2007) yhtye remusi kuin vuoden 1968 huuruisimpiin halloween-bileisiin buukattu garageprojekti, kun sitä seuraavalla Primary Colorsilla (2009) se sukelsi päätä pahkaa vuoden 1990-luvun alun velloviin MBV-kitarameriin. Kolmannella albumillaan se pakittaa 1980-luvun alkuun, stadionsuosiota edeltäneen Simple Mindsin ja The Chameleonsin kaltaisten taiderock-romantikkojen mahtipontisiin maisemiin. Vaikka Horrors tykkääkin takkinsa kääntämisestä ja trendien nuuskimista, parantaa se juoksuaan albumi albumilta – myös myynnillisesti: Skying singahti ilmestyessään Iso-Britannian albumilistalla jo viidenneksi. Laulaja Faris Badwan on The Horrorsin vahvuus ja heikkous; jäänviileän 24-vuotiaan ääni on kolhoudessaan vaikuttava, mutta karismaa tai sanottavaa voisi olla enemmänkin. Vuoroin sotilaallisine, vuoroin baggysti svengaavine rytmeineen ja vuoroin vellovine, vuoroin helmeilevine kitaroineen Skying on tasaisen komeaa ja yllättävänkin monipuolista kuultavaa. Levyn kymmenestä kappaleesta nousevat esiin jylhät I Can See Through You ja Still Life, raukea You Said sekä vanhan Horrorsin rapeudesta muistuttava Monica Gems. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason & Dennis Bovell – Ghosts Outside

Domino
89 Steve Mason on äänensä puolesta rauhoittavin laulaja sitten Red House Paintersin Mark Kozelekin. Britin lempeää muminaa on kuultu paitsi kovasti kaivatun The Beta Bandin, myös sitä seuranneiden sooloprojektien King Biscuit Timen ja Black Affairin levyillä – sekä tietysti viime vuoden Boys Outsidella, Mason mestarillisella sooloesikoisella, joka on nyt päässyt 58-vuotiaan tuottajagurun Dennis Bovellin (The Slits, Linton Kwesi Johnson) käsittelyyn. Steve Mason ja dub ovat taivaassa syntynyt liitto ja Ghosts Outside mahdollisesti jopa emoalbumiaankin vaikuttavampi kokonaisuus. Bovell on löytänyt Masonin kappaleista olennaisen, eikä ilmava tuotanto kuulosta missään vaiheessa päälle liimatulta. Tila on tehnyt hyvää erityisesti The Letterille ja Lost and Foundille, jotka genren perinteitä kunnioittaen on nimetty uudelleen, ensimmäinen Letter Dubiksi ja jälkimmäinen Lost & Dubiksi. (Antti Lähde)
Steve Mason & Dennis Bovell – Letter Dub

Paavoharju – Ikkunat näkevät EP

Fonal
64 Olkoonkin Paavoharju tinkimättömimpiä ja hienoimpia suomalaisbändejä ikinä, ryhmän ensimmäinen julkaisu kolmeen vuoteen jättää puoliviileän olon. 20-minuuttisen, myöhemmin kasettina julkaistavan digi-ep:n seitsemästä biisistä kolme on uusia versioita vanhoista biiseistä, kolme täysin uusia ja yksi internetissä pyörinyt, mutta vain kokoelmayhteydessä julkaistu harvinaisuus. Uutuuksista Tuonen marja ja Tulilehtisade ovat varsin luonnosmaisia äänikollaaseja ja Mistä hän oli tullut lyhyt biittipohjainen välike. Spesiaalia antia ep:llä on vain toismaailmallinen päätösbiisi Aurinkotuuleen, joka lienee bändiin vihkiytyneille jo ennakkoon tuttu. EP:n kannalta on hieman harmi, että levyn onnistunein runko muodostuu vanhojen biisien vaihtoehtoisista versioista. Kevätrummun uusi versio on onneksi hukannut originaalin karmean Bollywood-humpan ja onnistuu kuulostamaan biitittömältä tanssimusiikilta. Aamuauringon tuntuisesta tehty kitaraversio puolestaan on Paavoharjun mittapuulla hämmentävän rytmikästä ja hämmentävän poppia. Pahin pettymys hälvenee, sillä Yann Tiersenistä muistuttavan pianon säestämä nimikappale on Paavoharjun uran hienoimpia. Kun bändin mieslauluista vastaava Toni Kähkönen pyytää lepopaikkaa, Paavoharjun musiikin surumielinen pyhyys hohkaa vahvempana kuin koskaan. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Yes – Fly From Here

Frontiers
47 Yes on postmoderni yhtye. Kokoonpanot vaihtelevat, miehiä tulee ja menee. Nyt, kun laulaja-lauluntekijä Jon Anderson on mitä ilmeisimmin heivattu kokoonpanosta lopullisesti, seisoo – tai kaatuu – yhtye toisen tukipilarinsa, basisti-lauluntekijä Chris Squiren varassa. Historia toistaa itseään: vähän yli 30 vuotta sitten Yes oli samassa tilanteessa. Andersonin tilalle otettiin klooniksi Trevor Horn, ja koskettimiin Geoff Downes. Nyt Downes ja Horn ovat palanneet, tosin Hornin tontiksi jää tuotanto ja säveltäminen. Levy koostuu parikymmenminuuttisesta Fly from Here -teoksesta sekä muutamasta irrallisesta esityksestä. Paikoitellen tuntuu kuin kuuntelisi aitoa Yes-levyä. Steve Howen kitarointi on hänelle tyypillistä ja Squiren jykevät bassoriffit edelleen sovitusten keskiössä. Downes ei ole mikään soittovirtuoosi, ja tästä syystä koskettimien osuus on levyllä varsin näkymätön. Rumpali Alan White on aina ollut kykenevä, mutta varsin persoonaton. Fly from Here jää teoksena hieman etäiseksi. Lentokenttä-metaforat eivät kolahda. Paikoitellen teos on musiikillisesti ihan kelvollista, mutta siitä jää väärän rahan vaikutelma. Jon Andersonin korvaaminen samankuuloisella laulajalla ei ole kovin järkevä ratkaisu. Paikoitellen kuuntelija menee halpaan, kun Benoit Davidin laulu nyansseineen muistuttaa täysin Andersonin ääntä. Aiemmat Hornin tuottamat Yes-levyt (90125 ja Big Generator) ovat olleet melkoisia täysosumia. Fly from Here on sen sijaan epätasainen musiikiltaan ja sijoittelultaan. (Marko Virta)

Video ei ole enää saatavilla