Darkside – Psychic

Matador

Nicolas Jaar ja Dave Harrington.

Nicolas Jaar ja Dave Harrington.

Muistithan jättää tilaa vuoden parhaiden albumien listan kärkipäähän?

DarksideKansiYstävälläni elektronisella musiikilla oli tapana olla ”easy-going”, mitä sille tapahtui? Ehkä ajatus oli naiivi, lähtöisin ensimmäisistä kerroista, kun kuulin Wolfgang Voigtin Zauberbergia ja Königsforstia pitkillä kävelyretkillä, joihin keskenkasvuisilla tuntuu olevan loputtomasti aikaa. Se oli naiivi kuin pokalla heitetty väite Kraftwerkista Daft Punk -ripoffina tai kuntosalikortti, jonka hankittuaan uskoi kehittävänsä tarpeeksi lihasta kohdatakseen kaiken vastaan marssivan EBM:n.

Suoraan sanoen, tässä vaiheessa vuotta mahdollisuus kuulla uutta, älykästä, täydellistä lihan kuria vaativaa konemusiikkilevyä on vain aavistuksen houkuttelevampi kuin palata aiempiin, yhä nurkassa lojuviin teoksiin. Factory Floorin, Holdenin, Steve Hauschildtin, Tim Heckerin ja Oneohtrix Point Neverin viimeisimmät julkaisut ovat olleet täyteläisiä levyjä, jotka ovat myös jättäneet vain rajallisesti tilaa hengittää. Tuottaja Nicolas Jaarin ja kitaristi Dave Harringtonin Darkside tarjoaa jotain muuta.

Tämä ei tarkoita että Psychic olisi ensikädessä viihdyttävä levy. Oikeastaan sen yritykset vietellä ovat varovaisia kuin esiaviollinen romanssi väkivaltaisessa, äärikonservatiivisessa yhteisössä. Yleistunnelma on pimeä, uhkaava ja melankolinen. Mutta Jaar ja Harrington tuntevat instrumenttinsa, biittinsä ja historiansa. Mittava aloitusraita funkkikitaroineen ja Permanent Vacation -tyylisine soundeineen on diskon viime vuosikymmenen seksikkäimpien trendien kertaamista, kuitenkin välillä groovensa tahallisesti pois pudottaen, momentuminsa hukaten, kiintoisimpia detaljejaan kuuloalueen ulkopuolelle miksaamalla säästellen. Sporadisuus säilyy, vaikka elementit ovat tuttujen muotien kertausta.

Psychic on varsin välitön levy, joka siis tuntuu välttelevän nykyisen koneintelligentsian korkeakonsepteja. Etenkin Harringtonin kitaran vaihtelu minimaaleista riffeistä 1980-lukulaiseen bluestilutteluun saa aikaan vaikutelman jamisessiosta, joka ei aina kulje parhaaseen mahdolliseen suuntaan. The Only Shrine I’ve Seen alkaa lupaavasti, mutta jää liian pitkäksi aikaa samoille urille, eikä ole ainoa levyn kappaleista jolla toistoa olisi voinut karsia. Silti Psychicin meriitti on, ettei se kuulosta juuri miltään aikansa kone- saati improrocklevyltä. Dirty Projectorsin albumeilla ei vielä ole näin paljon softaa ja James Ferrarokin operoi kaukana marginaalissa Darksidesta.

Indierockissa sama genrettömyys ja oman historian ulkopuolelle pistäytyminen on ollut tapana jo pitkään. Konemusiikkilevyksi Psychicin vahvuus on lainata ajasta, jolloin konemusiikki ei vielä olut käsitteellistynyttä. Freak, Go Home on silkkaa 1970-luvun Ennio Morricone -nauhalooppielokuvamusiikkia. Nonsense-lyriikoineen Paper Trails tuottaa saman efektin kuin David Shiren Musorgski-mashupin Night on Disco Mountain ilmaantuminen ääniraidalle elokuvassa Saturday Night Fever. Jotain samanaikaisesti todella toimivaa ja junttimaista. Tämä epämukava kaksinaisuus määrittää koko Psychic-albumia. Tai kukapa arvaisi, että vuoden 2013 tähän saakka paras elektrolevy on parhaimmillaan sen päättävällä, policemaisella pseudoreggaeraidalla?

87 Vuoden vaikuttavin crossover-levy vai vapaan assosiaation turhamaisuutta? Psychic jakaa varmasti mielipiteet, mutta heittäytymiskykyiselle se antaa vähintään kollegoistaan erottuvan näytteen Nicolas Jaarin erikoisesta fuusiokeittiövisiosta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!