Minikritiikit, vko 42: Prefab Sprout, Chvrvhes, The Weeknd…

Bailterspace – Trinine

Arch Hill Recordings

79 Ei minulla ole hajuakaan, mikä on tällä hetkellä bändin haluama oikea kirjoitusasu Bailterspacelle, enkä jaksa googlettaa. Bändi teki viime vuonna tiukan paluulevyn Strobosphere, ja Trinine jatkaa samalla linjalla. Onhan se on mukavaa, kun 1990-luvulla nipun essentiaalisia mutinarock-levyjä tehneet alternativeäijät eivät ole menettäneet ahdistustaan. Eli ei mullistavaa uusiutumista, mutta pätevää ja pahuksen viihdyttävää kalsarirokkia. Arvostat Bailterspacea, jos pidät Dinosaur Jr:sta ja Sonic Youthista, ja arvostat joka tapauksessa, koska ei pitäisi vertailla näihin kermapersebändeihin. Ainoa miinus on, että Bailterspace tulee Uudesta-Seelannista, joka todistetusti on maailman kämäisin ja sisäsiittoisin orankisaari. Sen kansallishedelmä näyttää palleilta ja sen kansallislintu on saanut nimensä pallihedelmän mukaan. Sen kansallislaulukin on varmaan Thurstonin ja Yoko Onon säveltämä oodi palleille. Uuden-Seelannin todelliset pallit sijaitsevat silti Bailterspacen kalsareissa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Chvrhces – The Bones Of What You Believe

Virgin Records

70 Neljän-viiden biisin EP:nä tämä olisi vuoden kovimpia julkaisuja, mutta nyt kiivaiden syntikkapop-helmien (singleinäkin julkaistut The Mother We Share, Gun ja Recover) ja muutaman tyylikkäästi maalailevan kappaleen sekaan on tiputeltu liikaa täytettä. Loppupuolen remix-lisät ovat jo niin turhia, että pelkkä ajatuskin nukuttaa. Chvrchesia on myös pirun vaikea kuunnella vertaamatta Grimesiin. Suoraviivaisempaa ja kiillotetumpaa soundia toki, mutta varsinkin Lauren Mayberryn ääni kulkee naivistis-hauraassa kiihkossaan samoilla jäljillä. Ajan hermolla siis ollaan, mutta biisimateriaali ei oikein anna periksi. Jo nyt tuntuu siltä, että paria hittiä lukuun ottamatta paketti jää hypeensä nähden liian tutuksi ja turvalliseksi. Alkuun innostavaa, mutta loppujen lopuksi synapopin ja elektroindien nykytilaan suuria mullistuksia aiheuttamatonta peruskauraa. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Delorean – Apar

True Panther Sounds

68 Espanjalaisyhtye Deloreanin kakkosalbumi Apar pyrkii välittämään 2000-lukulaista näkemystä Madchester-euforiasta. Käytännössä se tarkoittaa, ettei sillä ole niin merkitystä, mitä soitetaan tai mitä lauletaan, kunhan hyvä fiilis välittyy. Aparilta se välittyy vaihtelevasti. Levyn toimivimmat kappaleet on sijoitettu sen alkuun, eli loppua kohti albumin kuunteleminen alkaa tuntua samanlaiselta kestävyyssuoritukselta kuin ahmisi suurta irtokarkkipussillista. Apar on kuitenkin yhtyeen Subiza-debyyttiin (2010) verrattuna selkeästi enemmän albumi, eikä vain sekalainen kokoelma samoissa studiosessioissa nauhoitettuja kappaleita. Yhä yhtyeeltä jää silti puuttumaan se kappale, jonka kuullessaan voisi nyökytellä hyväksyvästi ja sanoa: ”Niin hei, tää on se Delorean.” Apar on kaikesta huolimatta siinä mielessä erityislaatuinen albumi, että sitä tekisi mieli kuunnella t-paidassa ja shortseissa. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jenny Hval – Innocence Is Kinky

Rune Grammofon

72 Norjalainen Jenny Hval aloitti edellisen levynsä sähköhammasharja jalkojensa välissä. Tuo levy, Viscera, oli parhaita vuonna 2011 julkaistuja levyjä. Innocence Is Kinky typistää äänimaailmaa ja kappaleiden pituuksia huomattavasti, ja tässä on hyviä ja huonoja puolia. Tämän levyn rätisevä taidepop on huomattavasti keskittyneempää, mutta psykoanalyyttisen ja seksuaalisen risteyskohdassa painivat visiot voisivat hyvinkin hyötyä jos niillä olisi enemmän tilaa hengittää. Toimiessaan se avaa Hvalille uutta maastoa: The Seerin, I Calledin Mephisto in the Waterin ja I Got No Stringsin vyöryissä saadaan kuitenkin kokea todella kovaa intensiteettiä. Tässä vaiheessa Hval on jo onnistunut niin eeppisen pitkissä kuin lyhyemmissä ja tiivimmissäkin biisirakenteissa. Näiden kahden muodon symbioosi voisi olla todella hedelmällinen: nyt kokemus jää hieman liiankin klaustrofobiseksi, vaikka potentiaali nerouteen on selvästi läsnä. Siksi Hvalin myyttinen vetovoima tuntuu toimivan vain puolella teholla. (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kings of Leon – Mechanical Bull

RCA

52 Mechanical Bullin käynnistävä Supersoaker on parasta Kings of Leonia vuosikausiin. Se vahvistaa vuoden 2004 erinomaisen Aha Shake Heartbreak -albumin synnyttämän johtopäätöksen: Kings of Leon on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa esikoislevyn aikaisen The Strokesin maalaisserkulta. Muutenkin Mechanical Bull on miellyttävän rennon kuuloinen albumi, jonka raikasta ja merituulen tuivertamaa länsirannikon rockia kuuntelee mielellään – tai kuuntelisi, jos bändi olisi nähnyt edes hieman vaivaa laulunkirjoituksen suhteen. Wait for Me ja Comeback Story ovat kyllä juuri sellaisia haikeanromanttisia puolislovareita, joista voi oikean mainoksen tai leffakohtauksen avulla leipoa isojakin hittejä, mutta mikään albumi, jolta löytyy tilaa Rock Cityn tai Family Treen bulkkiboogielle, ei ole yli 52 pisteen arvoinen. Silti: neljäs peräkkäinen brittilistan ykkönen, joten bileet jatkukoon. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kumma Heppu & Lopunajan voidellut – Missit

Rockadillo

80 Kumman Hepun kokoelman nimi vaikuttaa ensin hölmöltä nokkeloinnilta, mutta on lopulta aivan kohdallaan: tamperelaisyhtyeellä ei koskaan ollut varsinaisia hittejä, mutta ainakin ne olivat kauniita. Missit käynnistyy itseoikeutetusti bändin tunnetuimmalla kappaleella, Meritähdellä (josta lisää tässä). Sitä seuraa 19 laulun mittainen kronologinen matka, jonka on vaikea uskoa kattavan lähes kolmekymmentä vuotta – niin vähän Ari Närhen musiikki on ajan saatossa muuttunut. Esikoisalbumin Pankkiryöstössä (1981) on vielä postpunkin kiihkeyttä ja Minä ja hän -singlessä (1982) Orange Juicen kaltaisen romanttisen indiepopin pakahtavuutta, mutta jo vuoden 1984 ennen julkaisemattomilla äänityksillä (joista Feliz Navidadille nyökkäävä Seuraavana aamuna on erinomainen esimerkki Närhen elokuvakäsikirjoitusmaisen visuaalisista sanoituksista) soittaa seestynyt, milloin folkista ja milloin bossanovasta inspiroitunut lähes akustinen aikuispopyhtye. Sillä tiellä Kumma Heppu on edelleen, ja hyvä niin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Oscillation – From Tomorrow

All Time Low/Hands In The Dark

85 Jo debyytillään Out of Phase (2007) hallusinatorisella äänenkuvalla ja tarkkaotteisella miksauksella muista garagepsykedeliayhtyeistä erottautunut lontoolaisbändi julkaisee jälleen laatutietoisen trippipaletin. Set ja setting ovat koristeelliset: vähemmän autotallin rujoutta, enemmän 1960-lukulaisen Maxwell’s Plump -ravintolan lyijylasikaleidoskopiaa. Lähtökohdat ovat toki tuttuja. Corridors kolistelee hypnoottisesti kunnes siirtyy selkeään Astronomy Domine -alaviitteeseen jatkuakseen Corridors 2:n junnaavien dub-riffien riipivään happokäsittelyyn. Halutessaan Oscillation toki kuulostaa myös brutaalin alkukantaiselta. Kulahtanut farfisa luo Descentiin halvahkoa hautuumaatunnelmaa. Laser-ase tuodaan näyttämölle ensimmäisessä näytöksessä ja draamaa kehitellään huolella loppuräjähdykseen saakka. No Place to Go on se planeetta, jolle sekä Stooges että Hawkwind ovat kuoltuaan matkanneet ja perustaneet uuden sivilisaation. Heidän epäpyhät lapsensa tanssivat kirkoissa joissa diskopallot on tehty vyöniiteistä. Omassa sarjassaan From Tomorrow on vuoden levyjä, mutta selvinpäin sitä tuskin tulisi kuunneltua. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Markus Perttula – Tuhon sydän

Kaakao Records

71 Turkulaisyhtye Sans Paraden laulaja Markus Perttula kulkee soololevyllään samoissa vesissä kuin Ultramariini ja Minä ja Ville Ahonen. Kuten Sans Paraden musiikki, myös Perttulan soolomateriaali on suurieleistä ja melodramaattista. Teksteissä juostaan ansaan, annetaan maailman odottaa ja pudotaan kuin kivi, kun varjo ei aukea. Nimenomaan tekstit vievät Perttulaa edellä mainituista yhtyeistä piirun verran iskelmällisempään suuntaan. Samanaikaisesti ne ovat myös albumin heikoin lenkki. Kielikuvien kyllästämiä tekstejä kuunnellessa alkaa vaistomaisesti ajatella, kuinka lähellä ne ovat sisällöllisesti ja rakenteellisesti englanninkielistä poplyriikkaa. Tulkitsijana ja säveltäjänä Perttula on keskimääräistä kotimaista singer-songwriteria huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Tekstit jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Siitä huolimatta albumilla on hetkiä, kuten esimerkiksi hieno Lankakerä, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Prefab Sprout – Crimson/Red

Icebreaker

92 Vanhalle heilalle toivoo aina parasta, vaikka usein eivät nykymeriitit riitä. Esimerkiksi uusimman Pet Shop Boysin kohdalla on aistittavissa hieman fanien ja popkirjoittajien tekohengitystä. Vaan Prefab Sprout ei tätä kaipaa. Ensimmäinen aidosti uusi biisikokonaisuus 12 vuoteen sujahtaa vaivatta aiempien popjalokivien, kuten Steve McQueenin ja Jordan: The Comebackin, viereen. Yhteen mieheen kutistuneen bändin kaikki syntikkapihinät ja feikit huuliharput tulevat Paddy McAloonin kotistudiosta ja tämä leikkii laitteillaan välillä kuin vastarakastunut pikkupoika. Jewel Thiefin sireeneitä ja Adolescencen ulinoita tukevat hienonhienot popkonstruktiot: toistoa loputtomiin kestävät koukut ja epätavalliset harmoniat. Huomaa The List of Impossible Thingsin rajaton usko popmystiikkaan! Ja Billyn tarina pojasta, joka oppii laulamaan rakkaudesta ilman musiikin lahjaa! Näkökentän punaisen sävyihin värjäävien intohimojen ja sanojen keskeltä hahmottuu jokseenkin tekijäänsä viittaava pääjuoni sairastelleesta miehestä, joka on iloinen siitä, että saa vielä tehdä musiikkia. Siinä McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla. (Gaius Turunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Talmud Beach – s/t

Bone Voyage

87 Talmud Beach sai nimensä Baltian rannoilla, kun yhtä perustajajäsenistä luultiin juutalaiseksi. Tilanne oli vakava, mutta onneksi seurauksena ei ole vakavaa musiikkia. Tai oikeastaa Talmud Beach osoittaa esikoisalbumillaan, että se ottaa juuri oikeat asiat vakavasti. Tärkeää on groove, sielu, meininki ja kyky karsia kaikki krumeluurit pois. Seurauksena on aivan järjettömän tarttuvaa ja raikasta bluesfiilistelyä. Hobo Don’t Mind A Little Rain nousi heti ensi kuulemalta omaan hyvänmielen soundtrackiini. Jos levyyn on luottaminen, on Talmud Beach ehdottomasti nähtävä livenä! Bändissä soittavat Räjäyttäjissä vaikuttava Mikko Siltanen, Muuan Miehessäkin rumpuja soittava Petri Alanko sekä Aleksi Lukander. (Jyri Pirinen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Weeknd – Kiss Land

Universal

82 Abel Tesfaye on kiistattomasti yksi modernin R&B:n johtotähdistä, niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Trilogy, miehen viime vuonna julkaistu kolmen mixtapen kokoelma, myi ylistävien arvostelujen siivittämänä pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Kiss Land on The Weeknd -taiteilijanimeä käyttävän kanadalaisen ensimmäinen studioalbumi ja se on korkeiden odotusten veroinen, vaikka ei mitään olennaisesti uutta artistista paljastakaan. Tesfaye on edelleen Michael Jacksonin rekisterissä kujertava R&B-kultakurkku, joka kokee ilmeistä sielunyhteyttä brittiläisen postpunkin ja triphopin nokturnaalisten äänimaisemien kanssa. House of Balloons –mixtapen (2011) nimiraidan Tesfaye rakensi Siouxsie & the Bansheesin Happy Housen ympärille, nyt Weeknd-käsittelyn saavat Portishead (Machine Gunin rytmiä samplaava Belong to the World) sekä Emika – saksalaisartisti, jonka Professional-kappaleeseen lainattu Professional Loving on koukkunsa velkaa Massive Attackille. Kiss Land on hidasta hiipimistä neonvalojen ja sadepisaroiden kiillottamalla asfaltilla. Levy on läpeensä synteettinen ja perkussiivinen ja johtaa ajatukset vuoroin scifi- ja horror-soundtrackeihin, ylväimpään kasaripoppiin ja Jam & Spoon -tyyliseen sofistikoituneeseen eurotranceen. Laulut ovat pitkiä ja tempoltaan matelevia ja sekoittuvat väkisinkin toisiinsa. Vellova tunnelma rikkoutuu vasta levyn jälkipuolella raakalaismaisesti rytisevän Belong to the Worldin ja levyn ainoan tanssibiisin, Wanderlustin myötä. Niiden tuoman helpotuksen ansiosta levyn painajaismaisen romanttiseen tunnelmaan haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!