Minikritiikit, vko 44: The Hearing, Anna Calvi, The 1975…

The 1975 – s/t

Dirty Hit

77 The 1975:n esikoisalbumi ilmestyi syyskuun alussa ja singahti saman tien Britannian albumilistan ykköseksi. Manchesterilaisyhtye aloitti hulppeasti myös Yhdysvalloissa, missä se ylsi top 30:een. Suomalaisnäkökulmasta The 1975:n menestys tuntuu hieman hämmentävältä; täällä bändi ei ole herättänyt kovinkaan suurta kuhinaa, eikä sen kappaleita löydy tällä hetkellä radiokanavien soitetuimpien kappaleiden listoilta. The 1975 flirttailee indierockin kanssa, mutta on häpeilemättömän pop. Matthew Healyn (Näkemiin vaan muru -tv-sarjan Dennisinä tunnetun Tim Healyn poika!) johtama yhtye yhdistelee elektropoppia, R&B:tä, poikabändisoulia ja nuorekasta kitararockia äärimmäisen taitavasti ja mahdollisille katu-uskottavuuspisteille keskisormea heilutellen. Bändi löytääkin ystävänsä todennäköisemmin Hurtsin, Bastillen ja Two Door Cinema Clubin fanien kuin nuhjuisia seiskatuumaisia keräilevien musanörttien parista. Albumin biisilista voisi olla Flight of the Conchordsin Pet Shop Boys -parodiasta (Sex, Chocolate, The City, Talk, Pressure, Girls, M.O.N.E.Y…) repäisty, mutta mitään erityisen vaivaannuttavaa Healy ei suustaan päästä. Rehellisen pinnallisista ja viettelevän rytmikkäistä biiseistä muodostuukin lopulta yllättävän selkeä ja kunnianhimoinen kokonaisuus, johon muutamat lyhyet instrumentaalivälikkeet tuovat juuri sopivasti ryhtiä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Anoraak – Chronotropic

Grand Blanc

57 Nantesilainen Valerie-kollektiivi on ranudiskon varaämpäri, josta Anoraakin lisäksi on nostettu kuiville Collegen, Minitel Rosen ja Outrunnersin kaltaisia elektropoppareita. Frédéric Rivièren Anoraak-projektin kolmatta albumia on odotettu jo kolmisen vuotta, ja jossain vaiheessa odotus on lakannut tuntumasta sen arvoiselta. Pöytään ei povaa enää eksoottista kattausta vaan Rosson raastepöydän hailakkaa musiikillista vastinetta. Ovathan keskimoottorin lailla nakuttavat syntikat ja uskollisesti löysältä rahalta klangaava kasarisoundi ihan siistejä. Gurujaan visioinnissa ja toteutuksessa kömpelömpi Rivière on aina taannut sentään sopivan viihdepoljentoista tanssimusiikkia, mutta Chronotropic ilmestyy maailmaan jonka trendit on jo muutamaan kertaan käännetty ympäri, tanssilattioille joilla Random Access Memoriesia ei enää keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Anna Calvi – One Breath

Domino

73 Kaksi vuotta sitten esikoislevyllään kehuja kerännyt Anna Calvi jatkaa toisella levyllään siitä mihin ensimmäisellä jäi. Tuttua ovat kitaran ja kumisevien rumpujen hallitsema bassoton äänimaailma ja mahtipontiseksi kaiutettu, teatraalinen laulu. Uutta on paletin varovainen laajentaminen: nyt mukana on jousimattoja, villimpää säröä ja sähköisiä efektejä. Kokonaisuus on hallittu, tyylikäs ja omaperäinen, mutta ja todelliseksi klassikoksi vaadittaisiin parempia biisejä. Calvin kokonaan itse kirjoittamat kappaleet eivät vielä pärjää hänen aikanaan versioimilleen Bowien, Cohenin ja Elviksen kappaleille. Mutta jos debyytti oli lupaava, on sitä myös One Breath, jota voi vilpittömästi suositella kaikille teatraalisesta taiderockista pitäville. Seuraavalla olisi kuitenkin hyvä siirtyä jo lupausten lunastamisen puolelle. (Juha Merimaa)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jukka Eskola Orquesta Bossa – s/t

Schema Records

63 Trumpetisti Jukka Eskolan sooloura on kulkenut tyylillisesti varsin kirjavaa latua. Debyytti Jukka Eskola (2005) luotti grooveen ja sähäkkään tanssilattiajazziin ja sitä seurannut Walkover (2009) haki inspiraationsa CTI Recordsin 1970-lukulaisesta viileydestä. Näiden väliin mahtui pelkästään Japanissa julkaistu Hub Up (2006), joka kumarteli trumpetistilegenda Freddie Hubbardin suuntaan. Jukka Eskola Orquesta Bossa puolestaan ottaa tähtäimiinsä (rummun pärinää) bossanovan, tuon 1950-luvun lopulla Riossa siinneen samban ja jazzin lehtolapsen, joka ehkäpä pumpulinpehmeän estetiikkansa takia niin usein mielletään silkaksi easy listeningiksi. Eskola ei jazzmiehenä luonnollisesti ole tällä tiellä, vaikka Jukka Eskola Orquesta Bossan sointia välillä ehkä turhaankin sokeroidaan ja pehmustellaan jousimatoilla. Orkesterin osana soiva Proton String Quartet puolustaa paikkaansa parhaiten silloin, kun se lakkaa myötäilemästä taustalla ja astuu estradille aktiivisena elementtinä. Eskola ilmoittaa levyn kansiteksteissä hakeneensa brasilialaiseen soundiin pohjoista kulmaa – termi ”scandi-bossakin” heitetään ilmaan – mutta mitään varsinaisesti suomalaista klangia musiikista on vaikea löytää. Ville Leinosen Wienkin tulkitaan japaniksi. Kotimaisista huipuista koottu orkesteri soittaa hyvin, tietenkin. Jostain syystä kuitenkin soolotilaa saavat ainoastaan Eskola itse sekä alttosaksofonistaan suorastaan hurmaavan pehmeän, rentoutuneen ja taatusti tyylinmukaisen soinnin löytänyt Pope Puolitaival. Lopputuloksena on kelpo levy, jolta kuitenkin jäävät korkeimmat huiput saavuttamatta niin sävellysten kuin improvisoidunkin sisällön osalta. (Ami Vuorinen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Hearing – Dorian

Gaea

86 Satuit sitten rakastamaan tai vihaamaan Pintandwefallia, pyri kuuntelemaan Doriania ilman ennakkokäsityksiä. Ringa Mannerin eli Cute Pintin soolobiiseillä on hyvin vähän tekemistä helsinkiläiskvartetin Nintendo-rockin kanssa. The Hearing -musiikki ei ole millään tavalla ”söpöä” tai ”hullunkurista”, se on silkkaa tunnelmaa, valon ja varjon leikkiä. Äänimaailmaltaan levy (jonka on tuottanut I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitanen) on hätkähdyttävän onnistunut yhdistelmä synteettistä ja orgaanista. On kuin Manner seisoisi toinen jalka öisen suurkaupungin kylmällä asfaltilla, toinen pimeän metsän multaan uponneena. The Hearingiä voisi verrata Bat for Lashesin, Zola Jesusin tai First Aid Kitin kaltaisiin artisteihin, mutta sillä erotuksella, ettei Manner tunnu olevan lainkaan kiinnostunut gootti- tai hippiroolileikeistä. The Hearingin musiikissa onkin harvinaislaatuista haavoittuvuutta ja avoimmuutta, mitä vain harvasta ”taidepopin” kentällä operoivasta artistista voi sanoa. Paljolti tämä johtuu Mannerin lauluäänestä, joka on yksi valtakunnan hienoimmista. Tästä todistaa jo levyn ensimmäinen kappale Sand, joka aikana hän onnistuu kuulostamaan ensin uneliaalta, sitten haavoittumattomalta ja lopulta sydäntäsärkevältä. Sen enempää tältä levyltä ei tarvitsekaan yksittäisiä kappaleita esiin nostaa, niin läpeensä erinomainen se on. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Parquet Courts – Tally All the Things That You Broke EP

What’s Your Rupture?

70 Parquet Courts oli siis se bänditulokas, joka jäi puuttumaan viime vuoden parhaiden julkaisujen listoilta, koska Light Up Gold julkaistiin jo vuoden 2011 vedellessä viimeisiään. Jälkiviisasta nillittämistä on vaikea keksiä uudelleen, mutta ainakin Tally All the Things That You Broke näyttää nykiläistyneen texasilaisyhtyeen kehittelemässä repertuaariaan aavistuksen artikuloidummaksi viiden kappaleen verran. On The Fallin ja Wiren äksyä kulmikkuutta, jopa Captain Beefheartiin päin kallistuvaa kieroutumaa. Ja sitten yksi sellainen biisi joka on vähäsen Beastie Boys. Jep. Paljon on Milleriä virrannut East Riverissä, ja texasilaiseen autotalliinhan näitä bändejä taas mahtuu Polyphonic Spreen jäsenten verran. Tally All the Things That You Broke on silti riehakas, lupaava näyte siitä, mitä yhtyeen seuraavalta albumilta sopii odottaa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Dean Wareham – Emancipated Hearts

Double Feature / Sonic Cathedral

64 Galaxie 500 -perustajajäsen Dean Wareham on viime vuodet levyttänyt lähinnä vaimonsa Britta Phillipsin (ex-Luna-jäsen) kanssa muun muassa Sonic Boomin ja Tony Viscontin tuottamana. Tyylitietoisen pikkukivat kotoilualbumit ovat olleet nykypäivitettyä Nancy & Lee -tunnelmaa ja newyorkilaisen etabloituneen taideskenen musiikiksi pukemista. Warehamin tuore sooloalbumi ei keksi yhtikäs mitään uudelleen. Sen idea on nimittäin näpistellä mistä sattuu: Fassbinder-filmistä runouteen ja uutisartikkeleihin. Sieltä täältä napatuista tekstiaihioista syntyneiden laulujen ympärille Wareham kutoo matelevatahtista psykedeliaansa, jonka tuttuus ja turvallisuus ovat peräisin taidokkaan biisinkirjoittajan kyvystä olla luomatta referenssejä: hän on sisäistänyt korpukseensa niin täydellisesti pophistorian äänet, että niistä on tullut tyystin hänen omaa maaperäänsä, eikä Emancipated Heartsin äänimaailmaa osaa sijoittaa Warholin sylttytehtaalle saati hippien kollektiiviinkaan. Eräs Galaxie 500 siitä nyt kuitenkin tulee mieleen, eikä tuo ihailtava synteesi enää vuonna 2013 pysty tekemään samaa vaikutusta, vaikka eläköityvän tyypin turinat rentouttavatkin kiitettävästi. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kathryn Williams – Crown Electric

Caw / One Little Indian

70 Kathryn Williams nousi pinnalle vuosituhannen vaihteessa, jolloin julkaistu kakkosalbumi Little Black Numbers toi liverpoolilais-lähtöiselle folkmuusikolle Mercury-ehdokkuuden. Sen jälkeen Williams, lähes kaikkien ”New Acoustic Movement” -kohtalotovereidensa tapaan, palasi pinnan alle. Crown Electric on Williamsin ensimmäinen sooloalbumi sitten vuoden 2010 The Quickeningin, jonka jälkeen 39-vuotias laulajatar on debytoinut kokeellisemman The Pond -yhtyeensä sekä lastenlauluprojektinsa The Crayonettesin kanssa. Sivuprojektit ovat mitä ilmeisimmin piristäneet Williamsia, sillä Crown Electric on yksi hänen virkeimmistä levyistään vuosikausiin. Aikamoista möhistelyä touhu toki on: taustabändissä on soittajia sellaisista menneisyyden haamuista kuin Lamb ja Cinematic Orchestra, ja Folk 2000 -kerhosta ovat mukana ”menossa” Ed Harcourt ja James Yorkston – ilmeisesti Tom McRae ei vastannut puhelimeen? Levyn sovitukset ovat mukavan tuhteja vaskipuhaltimineen (Out of Time) ja jousikvartetteineen (Monday Morning). Takuulaadukkaissa biiseissä voi kuulla kaikuja Kathleen Edwardsilta (Heart Shaped Stone), Randy Newmanilta (Sequins) ja varsinkin Isobel Campbellilta (melkein koko levy) – mutta Mark Laneganilta sentään säästytään. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!