Arcade Fire – Reflektor

Merge

Antaudu pöhölle! Arcade Fire ja James Murphy.

Antaudu pöhölle! Arcade Fire ja James Murphy.

Onko Haiti haitten äiti? Mitä kaksi 2000-luvun valovoimaisimmista projekteista saa aikaan yhteisvoimin tuplalevymitassa? Vatsapöhöä?

ArcadeKansiEnsimmäisen levyn avaava piiloraita mukaan lukien 85 minuuttia – eikö tämä nyt mene jo vähän yli näinkin suurieleiseltä bändiltä? Ei sovi toki unohtaa, että kolmen vuoden takainen The Suburbs oli sekin helposti yli tunnin mittainen, mutta pakollinen paluu kultakantaan Neon Biblen arveluttavien ylilyöntien jälkeen. Sekään ei ollut yhtenä palana kovin helppoa sulattaa.

Mutta taasko vaahterasiirappia on terästetty aivan väärillä aineilla? Ennen nimikkokappaletta kuulija saa yrittää selvitä kymmenen minuutin haukotussessiosta, kun piiloraita käy läpi erilaisia tylsistyttäviä takaperin soitettuja nauhakeloja.

Sen kymmenen minuutin jälkeen toki päästään heti levyn parhaimpaan osaan: nimikkokappaleen synkkään, vuorovesiaallon lailla vellovaan laajakangasdiskoon polyrytmeineen. Se toimii sekä tuottajan että bändin vahvuuksien mukaisesti ja kasvattaa odotuksia hurjasti.

Lopputulos on eritoten miksauksensa ansiosta tyrmäävimpiä asioita tämän yhtyeen tuotannossa. Butlerin toistaessa ”Just a reflection!” -iskulausetta kaoottisen täyteen ahdetun taustan yllä on helppoa muistaa, miksi Arcade Fire iski alun perinkin kovaa. Mutta ei se tältä ole koskaan ennen kuulostanut – Reflektorin bassotaajuudet aiheuttavat tälläkin hetkellä ongelmia lähimmälle mannerlaattojen liitoskohdalle.

Ensimmäinen levy jatkaa korkealla tasolla vielä jonkin aikaa. Nyrkkisääntönä pidettäköön sitä, että mitä uskaliaampia ideoita yritetään, sen parempia tulokset ovat. We Existin groove ja nyökyttelyä aiheuttava väliosa sekä Flashbulb Eyesin ylikaiutettu dub-reggae, jonka en ikinä olisi uskonut toimivan, vangitsevat luovuudellaan. Lopputulokset ovat jotain niin arvaamatonta ja hienoa kuin olisi voinut toivoa.

Poikkeuksiakin löytyy yksi: Here Comes the Night Time I:n viettämä Karibian-loma kuluu osittain vaivaannuttavasti saarnatuolissa, enkä vieläkään osaa suhtautua lopun rytmirynnäköintiin kovin positiivisella tavalla.

Tuo fuusio toimii viehättävän odottamattomilla tavoilla, mutta ei tarjoa yhtä helppoa sisäänpääsyä. Sekä Arcade Firen että LCD Soundsystemin kappaleet ovat lähtökohtaisesti tuntuneet tähtäävän jo ensikuuntelun tuomaan tyytymykseen, mutta Reflektorin usvainen ja erilainen äänimaailma ei salli tuota helppoa temppua.

Jos kuuntelisi instrumentaaliversion tästä kaikesta, olisi haastavaa tunnistaa tekijöitä. Rytmit ovat moniosaisia ja korostetumpia, syntetisaattorit humisevat kaikkialla, ja pienimmätkin hetket kastetaan kaikuefekteihin. Se kuulostaa pehmeältä ja loputtoman moniulotteiselta.

Ei sillä, että Arcade Fire olisi kuulostanut DFA:n lippulaivayhtyeenä tällaiselta – jos pitäisi nostaa yksi nykylevy tämän rinnalle, se on pakostakin Panda Bearin Person Pitch, jonka dub-vaikutteinen narkoosi tuotti samankaltaisen pohjattoman kaivon. Lisätään tähän valikoituja elementtejä Remain in Lightilta ja Disco Not Discolta ja lopputulos kantaa melkoisen transformatiivista viittaa, vaikka biisimateriaali ei kauttaltaan olekaan samalla tasolla kuin ennen. Ensimmäisen levyn tarjonnasta löytyy loistoa, mutta puoliväliin päästyään Reflektor alkaa hieman ontua.

Parhaimmillaan musiikki kuulostaa kuitenkin aivan loistavalta. Aluksi Ready to Startin, Keep the Car Runningin tai Neighborhood #3:n tempoisen energialatauksen puuttuminen voi hidastaa Reflektoria, mutta tämä äänimaailma palvelee uutta materiaalia paremmin – nyt ei haeta yksinkertaisia ja halpoja kicksejä. Välillä äänimaailma aiheuttaa jossitteluakin, sillä mennessään täysillä tanssipuolelle (Afterlifen) se on vastustamaton; kymmenenkin kuuntelun jälkeen huomaa uusia yksityiskohtia.

Keskitempoisuutta palvovan järkäleen ensimmäiset kuuntelut kuluvat musiikin avaamiseen, eikä Win ei tunnu olevan sanoittajana kiinnostunut tuomaan mitään uutta peliin. Päinvastoin, teksteistä löydettävät monet töppäykset viittaavat, että laiskasta itseriittoisuudesta on siirrytty jo taantumukseen. Butle on yhä selkeä keulakuvahahmo aina hieman ärsyttävine, ylidramatisoituneine elkeineen. Regine Chassagne on tiputettu pitkälti taustalaulajaksi, eivätkä hänen useimmiten ranskaksi laulamansa osuudet tuo levylle muuta kuin noloja ja – tässä kohtaa sanavalinta on juuri oikea – tekotaiteellisia hetkiä.

Reflektoria on helppo suomia lannistavan banaalien sanoituksiensa takia, mutta mitä enemmän musiikillinen anti pääsee ihon alle, sitä enemmän yläasteen riimittelyopastakin voi sietää. Tämä on jälleen yksi Murphyn suurista kontribuutioista, sillä en vihaa yhtä ainoaa levyn kappaleista. Useat tylsistyttävät, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Bono-vertauksilta ei Butlerin kohdalla voi vieläkään välttyä, ja lopulta noiden kahden solistin vahvuudet ja heikkoudet ovat identtisiä. Taustalla soittava bändi joutuu osavastuuseen niin tähtihetkistä kuin rimanalituksistakin – suurieleisyys voi olla varsin anteeksiantamatonta, jos kokonaisuus ei toimi. Onnistuessaan musiikki vetää Butlerin useimmiten takaisin maan kamaralle… tai ainakin pois kanttorinpenkiltä Black Arkin syövereihin nauttimaan nauhanpuhdistusnestettä, jonka vuosikerta vaikuttaisi oikein hyvältä.

Muuta huonolle puolellekin kallistutaan usein, ja arviolta vain puolet levystä selviää hyvin arvosanoin. Mitä enemmän nojataan jo katettuun maastoon, sitä kehnommin käy. Ärsyttävän triptyykin muodostavat Normal Person, You Already Know ja Joan of Arc piinaavat ensimmäisen levyn loppua. Ensin mainitut ovat täynnä feikkilive-ääniefektejä ja viimeksi mainittu on Arcade Firea automattiohjauksella. Jo nimensäkin puolesta itseparodian puolelle tipahtava yritys kuihtuu, kun pari askelta liian laahaava rytmi ja Chassagnen turhat osiot vievät sen ensimmäisenä puhtaasti miinusten puolelle.

Toiseen levyyn päästäessä tunnelma hiljenee ja haasteellisuus kasvaa. Valitettavasti uusien kiintoisien soundienkin koristelemana tylsät biisit ovat vain tylsiä biisejä. Pornon minimalistinen tausta jättää laulajan melko yksin sanojensa kanssa, ja kuten niin usein ennenkin, Butler upottaa sen syvälle suohon voivotellessaan. Pikkupoikien pornonkatselu ei vain ole teema, jonka varaan kukaan voisi rakentaa omaa weltschmerziään.

Myös ylipitkä Awful Sound kaatuu typerryttävän yksinkertaiseen sanoitukseen. Vaikka ärsytyskynnys ei ylity, Here Comes the Night Time II on mitäänsanomaton, eikä It’s Never Over ei tunnu riittävään inspiroituneelta käyttääkseen seitsemää minuuttia kokonaiskestosta.

Mutta juuri niiden vähäisempien hetkien takia Afterlife saa tilanteestaan kaiken irti, pompaten Arcade Firen koko tuotannon helmien joukkoon. Se on levyn tanssittavin kappale, täynnä suoria koukkuja, ja erittäin todennäköinen fanisuosikki. Supersymmetry taas on noin viiden minuutin kaunis balladi, jonka loppuun on syystä tai toisesta haluttu liittää yli kuusi minuuttia nauhankelausääntä. Se ei myöskään toimi soitettuna yhteenlevyn aloittavan piilobiisin kanssa, joten Reflektor ei ole paras teemalevy sitten The Wallin.

Alun ilotulitus jäi siis pitkälti sattumaksi. Jos heikkoja hetkiä olisi karsittu hieman rankemmalla kädellä ja paljon puhutuista ”viidestäkymmenestä kappaleesta,” jotka bändi oli nauhoittanut levyä varten, olisi poimittu muutama hiotumpi veto, Reflektor voisi nousta paljon korkeampiin sfääreihin – nyt se on eritoten alkuvaiheissaan parhaimmillaan tyrmäävä, mutta yhtä usein myös vaivaannuttava tai turha. Uusia suuntia aukeaa, mutta järkevä editointi olisi tuonut lisää aidosti vangitsevampia hetkiä ylipitkälle levylle. James Murphy ansaitsee toki tuotantokoppinsa puolelle jälleen kerran lisää ylistystä, mutta vain Reflektor, Flashbulb Eyes ja Afterlife saavat kappaleina samaa.

64 Reflektor on ajoittain onnistunut mutta turhauttavan epätasainen yritys muuttaa Arcade Firen tyyliä. Sen huippuhetket pystynevät pehmentämään bändiä hylkivien ihmisten mielipiteitä, sillä parhaimmillaan tämä on jotain aivan muuta ja paljon kekseliämpää kuin mikään mitä bändiltä on aiemmin kuultu. Puoli tuntia vähemmän olisi kuitenkin riittänyt ja heikompi materiaali lyö levylle leiman, jossa lukee menetetty tilaisuus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!