Nile Rodgers. Nero, kiusallisista peräpukamista huolimatta
Daft Punkin viikon päästä ilmestyvä albumi Random Access Memories ja sen ensimmäinen single Get Lucky ovat tuoneet muusikko, tuottaja ja laulunkirjoittaja Nile Rodgersin takaisin tavallisen musiikinystävän tietoisuuteen. Monet muistavat Rodgersin bändin Chicin ja sen merkityksen tanssimusiikille, mutta harva tajuaa herran mittavat ansiot yhtenä 1980-luvun kysytyimpänä poptuottajana.
Nile Rodgersin ja Chicin toisen perustajajäsenen Bernard Edwardsin ura alkoi 1970-luvun alussa, jolloin sessiomuusikkoina työskentelevät miehet ensimmäisen kerran tapasivat. Nile oli paljasjalkainen newyorkilainen, huumeita käyttävän beatnik-äidin ensimmäinen lapsi, joka elämänkerrassaan Le Freak: An Upside Down Story of Family, Disco and Destiny puhuu lämpimästi hullusta perheestään ja lapsuudestaan.
Rodgersin ja Edwardsin intresseissä ei ollut alun perin tanssimusiikki, vaan he näkivät itsensä pikemminkin potentiaalisina rocktähtinä, eräänlaisina hienostuneina mustina punkkareina. Miettiessään konseptia uudelle yhtyeelle vuonna 1977 he kehittelivät idean viileästä mutta anonyymistä tanssibändistä, jonka jokainen kappale olisi esittäjäänsä tärkeämpi. Yksi Chicin esikuvista oli vähintään yhtä tyylikäs Roxy Music. Sanoituksissa tulisi liikkua aina vähintään kahdella tasolla.
Chic ei ollut koskaan kantaaottava, mutta rivien välistä pystyi löytämään piilomerkityksiä. Esimerkiksi bändin debyyttisingle Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah) voi kuulostaa viattomalta tanssiinkutsulta, mutta sen inspiraatio löytyy 1930-luvun laman julmia tanssimaratoneja kuvanneesta Ammutaanhan hevosiakin -elokuvasta (josta on myös lainattu kappaleen ”jausa jausa jausa” -fraasi). Kertosäkeen monotoninen hokema on pikemminkin vaatimus, ei pyyntö: ”Tanssi. Tanssi. TANSSI.”
http://www.youtube.com/watch?v=dj4c1gsQUk8
Chic – Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah)
Läpimurtonsa jälkeen vuosina 1977–1979, Chic julkaisi pelkästään hittejä. Le Freak myi seitsemän miljoonaa kappaletta ja on edelleen levy-yhtiö Atlanticin myydyimpiä singlejä. Chic surffasi disco-aallon harjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän levyttämänsä materiaali oli markkinoiden laadukkainta. Myynnissä vain discon virallinen kuningatar Donna Summer kilpaili yhtyeen kanssa.
Tähtiä Chicistä ei koskaan kuitenkaan tullut. Tähtiä olivat discoissa heidän musiikkinsa tahtiin tanssivat ihmiset.
Discon juuret olivat mustien, homojen ja latinojen kulttuurissa, ja monet sen suurimmat menestykset olivat afroamerikkalaisia. Taloudellisesti discobuumi oli niin voimakas ilmiö, että jopa The Rolling Stonesin ja Rod Stewartin kaltaisten perusrokkareiden piti taipua ja ottaa levyilleen disco-vaikutteita.
Sitten valkoiset keski-ikäiset miehet iskivät takaisin. Vuonna 1979 syntynyt ja “Disco Demolition” -tapahtumaan huipentunut anti-disco-liike imi voimansa rasismista, homofobiasta ja naisvihasta, mutta oli verhottu huumoriin ja ”pojat on poikia” -henkeen. Baseball-otteluiden väliajalla poltetut disco-levyt, mellakointi ja ”disco sucks” -sloganien huutelu käynnistivät ketjureaktion , jolla oli sekä taloudellisia että poliittisia vaikutteita aina radioasemien soittolistoihin ja levy-yhtiöiden kokoushuoneisiin asti.
Discon hedonismin aika oli lopullisesti ohi vuoden 1979 syksyyn mennessä. Siitä tuli Yhdysvalloissa kirosana melkeinpä yhdessä yössä. Niin tuli myös disco-musiikin tekijöistä.
Nile Rodgersin ja Bernand Edwardsin pelasti kuitenkin yksi levy. Vuoden 1979 puolivälissä, kun Chic oli vielä kuuma edellisen ykköshittinsä Good Timesin jäljiltä, oli tiimin ja Motownin välillä aloitettu neuvottelut yhtiön suurimman tähden tulevasta albumista.
#1 Diana Ross – Diana (1980)
”The time has come for me
To break out of the shell
I have to shout
That I’m coming out”
Vuonna 1979 Diana Ross oli jo bisneksen veteraani: supertähti, niin musiikki- kuin elokuvateollisuudessakin. The Supremesin solistina ja soolourallaan hän oli netonnut 16 ykköshittiä Yhdysvalloissa. Elokuvarooli Billie Holidayna taas oli tuonut Rossille Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta kaikkien aikojen toisena mustana naisena.
Ross oli kuitenkin ”jo” 36-vuotias, ja uudet discokuningattaret olivat nakertaneet hänen asemaansa maailman suurimpana naispuolisena tähtenä. Ross etsi uutta soundia, uutta suuntaa.
Ross etsi myös ulospääsyä. Hän oli koko uransa ajan ollut Motownin omistajan Berry Gordyn silmäterä sekä ammatillisesti että yksityiselämässä. Ross oli kuitenkin vihdoin itsenäistymässä. Hän oli muuttanut Los Angelesista New Yorkiin ja alkanut kartoittaa mahdollisuuksiaan bisneksessä ilman Gordya ja jopa Motownia.
Ross tuuletti Nilelle ja Bernardille vapaudenhuumaansa ja elämänsä tulevaa täyskäännöstä. Kaksikko kirjoitti keskustelujen pohjalta nipun vahvoja, optimistisia kappaleita, kuten Upside Down ja I’m Coming Out.
Materiaali oli täynnä pomminvarmoja hittejä, mutta Motown ei ollut tyytyväinen. Levy kuulosti heidän mielestään liian paljon Chiciltä ja liian vähän Dianalta. Motown pelkäsi, että ”anti-disco-backlash” vahingoittaisi yhtiön suurimman tähden uraa, ja miksautti levyn uudelleen. Versioita voi vertailla vuonna 2003 julkaistulla Diana Deluxe -albumilla. Alkuperäisissä raidoissa Ross kuulostaa ehkä enemmän vierailevalta vokalistilta omalla levyllään. Motown-miksaus taas on suoraviivaisempi, joskin soundiltaan ohuempi.
Vaikka Rodgers ja Edwards olivat sitä mieltä, että Motown oli pilannut heidän levynsä, myi Diana nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa. Sen ensimmäinen single Upside Down nousi maan singlelistan ykköseksi. Pitivät Rodgers ja Edwards levystä tai eivät, Diana antoi heille uuden elämän bisneksessä.
http://www.youtube.com/watch?v=udIEOOc76eQ
Diana Ross – Upside Down (Chic-mix)
#2 Sheila & B. Devotion – King Of The World (1980)
”Get up at five, not quite alive
I’ve lived the last three nights on Dry Martinis
Although it’s winter time
They make me pose outside in a bikini
My skin is wash and wear
Got rainbows in my hair, oh what a sight”
Ranskassa koko kansalle mallina, näyttelijänä ja laulajana tutuksi tullut Sheila tipahti Rodgersin ja Edwardsin työpöydälle levy-yhtiö Carreren ideasta. Yhtiö halusi jatkoa Sheilan edellisvuoden isolle hitille, discoversiolle Singin’ in the Rainista. Sheila puhui tuskin sanaakaan englantia, joten Nile ja Bernard joutuivat improvisoimaan kirjoittaessaan hänelle laulettavaa.
Millaisia ongelmia kauniilla mallilla voisi olla? Ehkäpä paine elää yli varojen imagon vuoksi (Charge Plates & Credit Cards) tai rankat kuvaukset, ahneet managerit ja loputtomat kissanristiäiset (Cover Girls). Levyn jättihitti kaikkialla muualla paitsi Yhdysvalloissa – jossa disco oli nyt kirosana – oli Spacer, melodinen sekoitus Tähtien sota -elokuvaa, Sarah Brightmanin I Lost My Heart To The Starship Troopersia ja perinteistä Chic-biittiä.
Laulun päähenkilön esikuvana käytettiin Tähtien sodan Han Soloa. Ja kun Sheilan kaltainen, planeetta Maan naispuolinen valioyksilö tulkitsee laulun ranskalaisittain murtaen tiukkaan hopeiseen avaruuspukuun pukeutuneena, ei ole epäselvää, etteikö galaksienvälinen rakkaus olisi molemminpuolista.
http://www.youtube.com/watch?v=x0A-HOvQ0tc
Sheila & B Devotion – Spacer
#3 Soup for One (soundtrack, 1982)
”All the things that you said were
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida”
Vaikka Chicin omat levyt floppasivat rankasti vuoden 1979 jälkeen, levy-yhtiö antoi bändille kuitenkin mahdollisuuden levyttää kaikki levytyssopimukseen merkityt albumit. Yksi oli Chic-vetoinen soundtrack Soup For One -elokuvaan.
Seksikäs komedia tuli ja meni jälkiä jättämättä, eikä soundtrackin kohtalo ollut paljoa kummempi. Levyllä on kuitenkin monta helmeä, kuten Fonzi Thorntonin napakka I Work for a Livin’ ja Carly Simonin hieno Why.
Rodgersin ja Edwardsin tuottama Why on yllättävä ja yllättävän toimiva kollaboraatio. Singer-songwriteriksi profiloinut Simon ei ollut flirttaillut tanssibiitin kanssa kunnolla edes kuumimpina discovuosina, mutta Whyn omalaatuinen, reggaen kanssa leikittelevä biitti on luonteva partneri Carlyn surumieliselle ja hieman kahjolle laulusuoritukselle.
Why nousi Britannian top kymppiin ja isoksi underground-hitiksi Paradise Garagen kaltaisilla klubeilla Yhdysvalloissa, mutta itse albumi floppasi armottomasti, eikä sitä edelleenkään ole julkaistu cd-muodossa.
http://www.youtube.com/watch?v=OJEpBY-H33w
Carly Simon – Why
#4 Debbie Harry – KooKoo (1982)
Debbie Harryn ensimmäinen soololevy KooKoo nauhoitettiin Blondien ollessa pienellä tauolla vuonna 1981. Levyn suhteellinen floppaus on yksi pophistorian suuria mysteerejä. Debbie Harry oli levyn julkaisuvuonna yksi maailman tunnetuimpia tähtiä ja Rodgers & Edwards edelleen erittäin kuumia tuottajia Diana-levyn menestyksen jälkilämmössä.
Ehkä Debbien ”punk”-taustan ja mustan musiikin naittaminen oli liikaa sekä ennakkoluuloisille radioasemille että Blondien faneille. Voi olla, ettei asiaa auttanut Alien-taiteestaan tutuksi tulleen H. R. Gigerin suunnittelema levynkansi, jossa Debbien päätä lävistellään erilaisilla piikeillä. Ostavalle yleisölle koko konsepti taisi olla vähän liian ”kukkuu”.
KooKoo kärsii myös selvän hitin puutteesta. Uutta Upside Downia levyltä on turha etsiä, vaikka ensimmäinen singlelohkaisu Backfired groovaakin mukavan new wave -henkisenä. KooKoon funkia, rockia ja discoa sekoittava soundi on kuitenkin selkeä askel kohti Nile Rodgersin seuraavaa megamenestystä.
Debbie Harry – Backfired
#5 David Bowie – Let’s Dance (1983)
”Let’s dance
put on your red shoes and dance the blues”
Bowie ja Rodgers tutustuivat Nilen ensimmäisen soololevyn Adventures in the Land of the Good Groove äänitysten aikana. Kuultuaan levyn testiprässäyksen David Bowie tokaisi Rodgersille: ”Jos teet minulle levyn, joka on edes puoliksi näin hyvä, olen erittäin onnellinen.”
Rodgersille tarjous oli suurin mahdollinen kunnia. Seuraavaksi Bowie ilmoitti, että itse asiassa, tarkemmin ajatellen, hän haluaa ”hittejä”.
Yhteistyö alkoi kuitenkin hieman horjuvasti. Bowien ensimmäinen demo Rodgersille oli pieni folk-henkinen lurittelu, ”jotain Donovanin ja Anthony Newleyn väliltä”. Nile epäili, että Bowie vittuilee hänelle, mutta alkoi sovittaa kappaletta luottobändinsä kanssa.
Bowie määräsi, että soundin tuli olla postmoderni hatunnosto Isley Brothersin Twist and Shoutille. Artisti sai mitä tilasi. Kun nimikappale oli saatu purkkiin, syntyi loput levystä kivuttomasti. Äänityksiin kului yhteensä vain 17 päivää.
Let’s Dancesta tuli Bowien suurin kaupallinen menestys. Bowie itse tuntui olevan hieman vaivaantunut levyn valtavasta suosiosta ja halukkaampi keskustelemaan haastatteluissa Berliinistä tai historiastaan.
Nile Rodgersille levyn menestys tarkoitti, että se sama ”dance”, jonka takia hän oli ollut taiteilijana käytännössä mustalla listalla vain neljä vuotta aiemmin pahimman anti disco -ilmiön aikana, oli nostanut hänet jälleen eturiviin. Menestys maistui kuitenkin hieman katkeransuloiselta. Nileltä ei voinut jäädä huomaamatta, että kun musta mies oli yrittänyt tanssittaa maailmaa, olivat ihmiset rynnänneet polttamaan levyjä, mutta kun David Bowie sanoi ”let’s dance”, kukaan ei protestoinut.
http://www.youtube.com/watch?v=N4d7Wp9kKjA
David Bowie – Let’s Dance
#6 Madonna – Like A Virgin (1984)
”You’ve got style
That’s what all the girls say
Satin sheets
And luxuries so fine
All your suits
Are custom made in London”
Kun Madonnan toisen levyn äänittäminen alkoi, hän ei ollut vielä supertähti. Ensimmäinen albumi oli myynyt kohtalaisesti, ja sen suurin hitti Holiday oli noussut Yhdysvalloissa kivasti sijalle 16.
Nile Rodgers kuitenkin tiesi jo tuolloin työskentelevänsä jonkun erityisen kanssa. Kun hänen tuttavansa oli yrittänyt dumata Madonnan konserttia pelkkänä ”tyylinä, ilman substanssia”, Rodgers oli oikonut: ”Et vain tajua, showbisneksessä tyyli *on* substanssia.”
Nile oli valittu Madonnan toisen albumin tuottajaksi, koska Madonna halusi hittejä. Ja hän ei pelleillyt. Muutamaan otteeseen Madonnan ja Nilen sukset menivät ristiin studiossa Nilen bändin ”liian rennon” asenteen takia. 24-vuotias Madonna tiesi maksavansa levyn ja olevansa pomo ja teki tämän selväksi nauhoituksissa.
Soundillisesti Like a Virgin on kuitenkin Nile Rodgers -levy, ei epäilystäkään. Material Girlin napakka intro tai nimikappeleen oudon tutunoloinen bassokuvio ovat juuri niitä elementtejä, jotka toistuvat eri variaatioina kaikissa Rodgersin tuottamissa levyissä. Samaan aikaan, kun monet tuottajat kuorruttivat levyjään uusimmilla syntikka-soundeilla ja uuden digitaaliteknologian mahdollistamilla sampleilla, Nile Rodgers tuntui vain pelkistävän omaa tuotantotyyliään.
Monessa asiassa Madonna piti kuitenkin päänsä. Esimerkiksi Material Girlin hän laulaa itselleen täysin sopimattomassa sävellajissa, vastoin Nilen neuvoja. Myös väittely levyn ensimmäisestä singleksi kääntyi Madonnan voitoksi. Like A Virgin -singlen julkaisua jouduttiin lykkäämään yli puolella vuodella, koska Madonnan ensimmäisen levyn kaksi viimeistä singleä olivat alkaneet myydä kuin häkä. Kun Like a Virgin vihdoin saatiin kauppoihin marraskuussa 1984, oli sähköisyys Madonnan ympärillä jo käsinkosketeltavaa.
http://www.youtube.com/watch?v=UiclQHsWeOc
Madonna – Dress You Up
#7 Sister Sledge – When The Boys Meet The Girls (1985)
Ennen kuin joku ehtii repiä leviksensä, niin maittakoon, että Sledgen siskojen mestariteos oli totta kai Chicin tuottama We Are Family -albumi (1979), jolta lohkaistiin nimiraidan lisäksi klassiset hitit Lost In Music, He’s The Greatest Dancer sekä Thinking Of You. When The Boys Meet The Girls on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki Nile Rodgersin 1980-luvun soundista parhaimmillaan.
Sanat ”tiukka” ja ”ilmava” kuvaavat levyn soundia hyvin. Sledgen sisaruksissa Nile Rodgers sai käyttöönsä uransa taitavimmat vokalistit. Tytöt todella laulavat kuin linnut langalla, We Are Familya lainatakseni. Jokainen sisko taipuu sooloihin, mutta myös taustalaulut ovat täynnä hienoa kikkailua. Harmi, että itse kappaleet eivät ole ihan samaa tasoa kuin esittäjät.
Levy-yhtiölle Sister Sledge ei ollut vuonna 1985 prioriteetti numero yksi, mikä valitettavasti kuuluu levylle valikoidusta materiaalista. Söpö doowop-tunnelmointi Frankie oli kuitenkin iso yllätyshitti Britanniassa (singlelistan ykkönen), ja myös Dancing On The Jagged Edge ja Follow The Leader pitävät sisällään potentiaalia tanssilattioiden hirmuiksi.
Ehkäpä kymmenen vuotta nuoremmalla yhtyeellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet When The Boys Meet The Girlsin kanssa. Nyt Sledgen perheen paluu listoille jäi lyhytikäiseksi Nile Rodgersin avusta huolimatta.
Sister Sledge – Frankie
#8 Duran Duran – Notorious (1986)
Nilesta ja brittien ”fab fivesta” oli tullut shoppailu- ja dokailukamuja Rodgersin työskenneltyä bändin The Reflex– ja Wild Boys -singleillä vuonna 1984. Duranien luottamuksen Nile oli voittanut, kun levy-yhtiö Capitol oli kieltäytynyt julkaisemasta sinkkuna Nilen remiksaamaa The Reflex -kappaletta, koska piti sitä liian “mustana”.
Nile uskoi vaistoonsa ja käski bändin vaatimaan singlen julkaisua sellaisenaan. Levy pistettiin ulos, siitä tuli bändin uran suurin hitti ja Duraneista ja Nilesta ”BFF”.
Vuonna 1986 Duran Duran oli kaikkea muuta kuin toimintakunnossa. Parin vuoden levytystauon aikana sen jäsenet olivat keskittyneet sivuprojekteihinsa, eikä kukaan ollut enää erityisen kiinnostunut emobändin tulevaisuudesta. Kun neljännen studioalbumin nauhoitukset piti lopulta aloittaa, studioon saatiin vain kolme viidestä jäsenestä.
Nile Rodgers on sanonut, että levy-yhtiöt ovat yleensä tilanneet hänet paikalle katastrofin kynnyksellä – niin nytkin. Rodgers teki mitä pystyi. Notoriousin soundi käy ilmi jo levyn avaavan nimikappaleen introsta: napakka mutta rento biitti ja vaativat torvet, “no-no-notorious”!
Fanit eivät kuitenkaan lämminneet uudelle funkylle Duranille. Notorious nousi top 20 -listalle Atlantin molemmin puolin, mutta katosi sitten jälkiä jättämättä.
Duran Duran – Notorious
#9 Grace Jones – Inside Story (1986)
Nile Rodgersille Inside Story taisi olla melkoinen välityö. Sitä ei esimerkiksi mainita sanallakaan hänen elämänkerrassaan. Myös Jonesin diskografiassa vähälle huomiolle jäänyt levy on kuitenkin melko onnistunut yritys tehdä Jonesista taas enemmän laulaja kuin media-ilmiö tai Bond-pahis.
Albumin levytyksen aikoihin Jones oli uransa huipulla. Takana oli kaksi hyvin menestynyttä albumia (Slave To The Rhythm, Island Life) ja pari näyttävää ison budjetin elokuvaroolia (007 ja kuoleman katse, Conan – hävittäjä). Inside Storyn oli tarkoitus viedä Jones valtavirtaan myös musiikillisesti, varsinkin Yhdysvalloissa. Kukapa tässä voisi auttaa paremmin kuin Nile Rodgers?
Jones ja Rodgers tuottivat levyn yhdessä. Kaksikko myös kilpaili kokaiinin vetämisessä, ja kipinät sinkoilivat miksauspöydän ääressä. Soundillisesti levy on tuttua Rodgersia. Vahvimmilla raidoilla, kuten Victor Should Have Been a Jazz Musicianilla ja Partygirlillä, kaksikko onnistuu luomaan omaperäistä tunnelmaa. Valitettavasti kaikki materiaali ei ole yhtä hyvää, ja usealla raidalla Rodgers hoitaa homman melko selvästi autopilotilla.
Molemmat olivat tässä vaiheessa ehkä enemmän kiinnostuneita bailaamisesta kuin musiikin tekemisestä. Silti kummankaan artistin lahjakkuutta ei voi kiistää, ja albumi kestää vertailua minkä tahansa vuoden 1986 hittilevyn kanssa. Grace Jonesista se ei kuitenkaan tehnyt koko perheen tai kansan suosikkia. Tosin näin jälkikäteen voi miettiä – olisiko se ollut edes mahdollista?
http://www.youtube.com/watch?v=uqZpPDc-k-M
Grace Jones – I’m Not Perfect (But I’m Perfect For You)
#10 David Bowie – Black Tie White Noise (1993)
Kaupallisesti epäonnistuneiden soololevyjen ja katastrofaalisen Tin Machine -projektin jälkeen David Bowie iski taas hynttyyt yhteen Nile Rodgersin kanssa. Vaikka tarkoitus ei ollut tehdä uutta Let’s Dancea, Nilen kultainen kosketus tuskin ahdisti Bowieta. Lopputulos on tähden vahvin levy sitten, no, Let’s Dancen. Johtavana ideana oli tuoda melodiat takaisin 1990-luvun alun R&B-, house- ja swing beat -soundiin.
Black Tie White Noise palautti Bowien kotimaassaan albumilistan kärkeen, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984.
http://www.youtube.com/watch?v=avJt0SQec0I
David Bowie – Jump They Say
Bonus! Al Jarreau – Moonlighting (single, 1987)
Nile Rodgers työskenteli kuin hullu koko 1980-luvun, ja herran nimi löytyykin mitä yllättävimmistä tuotannoista. Esimerkkinä tämä Konnakoukkuja kahdelle -tv-sarjan tunnari. Suomessakin suosittu sarja teki tuntemattomasta Bruce Willisistä tähden ja nosti myös Cybill Shepherdin takaisin otsikoihin. Paremmin jazz-artistina tunnetun Al Jarreaun mainio tunnusbiisi on lajityyppinsä parhaimmistoa ja nousi listoille niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin.
Al Jarreau – Moonlighting
