Musiikkisoundtrack on kuulunut elimellisesti elokuviin vuosikymmenten ajan. Kirjallisuuden lukemiseen on puolestaan aina liitetty hiljaisuus. Näin ei tarvitsisi olla.
Jos yksikin amerikkalainen 2000-luvun alun freak folk -hypessä päätyi luulemaan Suomen kuulostavan ja näyttävän Paavoharjun musiikilta, en olisi tohtinut väittää vastaan. Haluaisin elää siellä itsekin.
Sunnuntain konsertin kunniaksi kymmenen kappaletta, jotka valaisevat veteraanilaulajan kykyä pukea mitä hankalimpia, yllättävimpiä ja hieman häpeiltyjäkin tunteita hienoiksi, ja välillä todella julmiksikin lauluiksi.
Yhdet tekee hienon kappaleen ja sitten tulee joku Arttu Tolonen ja väittää sen kertovan masturboinnista. Joku roti!
Sekä NME että edesmenneet Melody Maker ja The Face valitsivat tämän popin kruununjalokiven aikoinaan vuoden parhaaksi singleksi. Nyt on Nuorgamin vuoro tehdä samoin.
Markus Hilden arvioi 15 kesän hittiä, joissa ajatukset yhdistyvät soittimiin.
Oli vain kaksi huuruista miestä. Oli 10-tuumainen vinyylinpala, jossa oli ruma kansi. Siinä diskosämple, vähän kitaraa ja syntikoita.
Nevermindin avauskappale autenttinen, oikeasti kusinen alkusoitto niille yhtyeille, jotka seuraavien kymmenen vuoden ajan soittivat domestikoitua nössöversiota sen alkukantaisesta raivosta.
Junien puheessa yhdistyvät modernin ajan utopia ja radanvarsikaupunkilaisen kaukokaipuu.
U2 kauneimmassa balladissa rakkaus ja seinähullu masokismi kytkeytyvät yhteen kuin kissanhännät Disney-piirretyssä.
Hautausmaan kumpu on sen häpykumpu, elämän lähde ja sen lopullinen päämäärä. Hautaan asetettava vainaja on syntymän negaatio, anti-syntymä, ihan konkretiankin tasolla.
Kaikkivaltias W. Axl Rose istuu flyygelinsä ääressä seuranaan kiiltävästä mustasta pinnasta heijastuva peilikuvansa. Markus Hilden kertoo, mitä sitten tapahtuu.
Nuorgam
