Take Thatin ja 14-vuotiaan makuuhuoneessaan herkistelevän tytön väliin ei pääse, vaikka kuinka hehkuttaisi Back For Goodin muotopuhtautta ja virheettömyyttä.
Se välähtää ohi väkijoukossa. Heijastuu kauppojen näyteikkunoista ja tummista lätäköistä asfaltissa. Se istuu tyhjissä odotustiloissa kädessään odotusnumero, jota kukaan ei käyttänyt. Kadun henki.
Joskus remiksaus on kuin avioero vuosien raastavan avioliiton jälkeen: se herättää kohteensa henkiin ja nostaa pintaan sen todellisen luonteen. Ja joskus hyvä remiksaus voi luoda yhtyeen uran.
Oskari Onninen kaivaa viimeisestä luukusta teknon Burialin, hautajaislauluja sekä vuoden merkittävimmän albumin.
Räpin black metallia. Sairasta. Tylyä ja pilkkopimeää. Vailla kevyemmän gangstaräpin juhlahumua tai infantiilista uhosta muodostuvia pehmustettuja kulmia.
Antti Lähde kertoo teille maailman masentuneimmasta musiikista ja avant-popin mestariteoksesta, joka ei saanut osakseen samaa huomiota kuin Purity Ring ja Grimes.
On olemassa kappaleita, jotka onnistuvat löytämään palan joulun henkeä liittymättä jouluun millään tavalla. Tässä viisi hiljaista esimerkkiä.
”En usko että kellään on sellaisia tunteita susta niinkuin mulla on nyt.”
Anton Vanha-Majamaan luukusta löytyy pahan mielen kulttiklassikkoa, parempien unien nyyhkypoppia ja suomalaista post-laulelmaa.
Turtuneisuudesta taidetta tekevä The Universal taipuu monitulkintaiseksi dystopiaksi. Kappaleen voi kokea kauhukuvaksi masennuslääkkeiden avulla elämästä ilon irti repivästä Prozac-sukupolvesta.
Tänään on vuoden pimein päivä ja maailmanloppu: täydellinen hetki kääriä hihat takaisin alas ja viettää viimeiset tunnit kuunnellen itsetuhoista musiikkia.
Santtu Reinikainen yrittää livahtaa velvollisuudestaan kuin koira (pun intended) veräjästä.
Nuorgam
